Psykiatria näkee psykoosin useimmiten pelkästään sairautena ja patologiana. Mutta psykoosi voi myös olla elämänkatsomusta muuttava henkinen kriisi jonka seurauksena ihminen on tasapainoisempi ja toimintakykyisempi kuin ennen kriisiä. Jotta tämä olisi mahdollista, psykoosin kokeva tarvitsee asiasta oikeaa tietoa, ja ympärilleen ihmisiä jotka ovat tietoisia tällaisen kriisin eheyttävästä ja transformatiivisesta luonteesta.



tiistai 15. kesäkuuta 2010

Mietteitä 12 vuoden takaa

Löysin kirjoittamani tekstin 12 vuoden takaa joka vielä tuntuu ajankohtaiselta... :

"Eräässä sessiossa terapeuttini kanssa muistan että sanoin että haluaisin keskustella kokemuksistani 'toisessa maailmassa', ja terapeuttini kysyi silloin: mitä haluan tällä saavuttaa?
En halunnut myöntää sitä silloin, mutta voin nyt myöntää että tietenkin halusin vakuuttaa terapeuttini siitä että minun näkemykseni, jotka luultavasti poikkeavat valtavirrasta, ovat oikeita ja hyväksyttäviä.
Ja tietenkin tuntuu siltä että... no, hän on monivuotisen koulutuksen saanut psykologi ja minä olen vain sekopää. Luulenko tosiaan että voin keksiä jotain, mitä hän ei jo tietäisi. Mutta, toisaalta, minulla on sisäpiirin näkemystä joistakin psykoosin aspekteista jotka häneltä puuttuvat...

Ja minun todella täytyy sanoa että, mielestäni, henkilö joka kärsii psykoosista ei saa lainkaan oikeanlaista hoitoa. Kun joudut psykoosiin, ylität rajan täysin toisenlaiseen maailmaan, joka voi olla (sen lisäksi että on ihmeellinen ja suurenmoinen) vieras, hämmentävä, pelottava. Ja ympärillä olevat lääkärit ja hoitajat eivät osaa antaa sinulle mitään, minkäänlaista apua tai ohjausta. Tunnet että sinut on jätetty aivan yksin selviytymään.

Miksi on näin? Kyllähän heidän kuuluisi tietää jotain tästä, heidän kuuluisi olla läsnä ja auttaa sinua, sehän on heidän työnsä. Mutta he eivät tee muuta kun antavat pillereitä ja yrittävät jutella normaaleista asioista ajatellen että se tuo sinut takaisin normaalimaailmaan, ymmärtämättä että heidän juttunsa ovat täysin epärelevantteja, että niistä ei ole mitään hyötyä, sillä sinä et nyt ole normaalimaailmassa.

Kunpa minulla olisi ollut joku, joka olisi kyennyt kertomaan minulle mitä oli tapahtumassa, mitä tämä matka piti sisällään, mitä tulisin kohtaamaan. Jos joku olisi kertonut minulle mitä kaikki tarkoitti, se olisi tehnyt kokemuksesta niin kovin paljon helpomman. Olisin tarvinnut jonkun, joka olisi tarjonnut minulle jonkinlaisen selityksen kokemuksilleni, mutta ei ollut ketään joka olisi tähän kyennyt. Näin ympärilläni vain ymmärtämättömiä, huolestuneita, pelokkaita kasvoja. Ei ihme että ihmiset tuntevat psykoosissa olevansa yksin maailmaa vastaan.

En tiedä miksi asia on näin. Onko ehkä niin että henkilö joka ei itse ole kokenut tällaista matkaa ei vain pysty ymmärtämään sitä. Vai eivätkö ihmiset vain jaksa ja viitsi hankkia tietoa aiheesta. Tuntuuko heistä että jos he hankkisivat tietoa, he kannustaisivat ihmisiä...tekemään näitä matkoja?

Psykoosin kulku olisi aivan toisenlainen jos potilas saisi oikeanlaista tukea ja ohjausta matkan aikana. On todella rasittavaa että matkan aikana kaikki vain haluavat kiskoa sinut alas. Ihmiset laskeutuvat psykoosista omin avuinkin, niin miksi se täytyy tehdä niin pakottamalla?

Itselleni on käynyt niin että kun se on tehty pakottamalla, olen.. syöksynyt hajoten maahan, sen sijaan että olisin saanut laskeutua hallitusti. Surullista on, että kun näin käy, ihminen luultavasti menettää kaiken sen arvokkaan tiedon ja kokemuksen jonka tällaisella matkalla voi saada. Ajattelen joskus että syy siihen miksi minulla on ollut niin monta psykoosia on se, että kun palasin ja "paranin", niin heitin samalla pois kaiken oppimani. Kuten lääkärini, minä hylkäsin matkan aikaiset visioni sairaan mielen tuotoksena. Joten minut vedettiin takaisin, uudelleen ja uudelleen, kunnes palasin sen tiedon kanssa, jonka kanssa minun oli tarkoitus palata. Tiedän että tämä jonkun korvissa luultavasti kuullostaa siltä että yritän epätoivoisesti ylläpitää idealisoitua kuvaa tapahtumasta koska olen kykenemätön myöntämään että olen sairas, mutta, minkäs teen. Minun täytyy pysyä uskollisena itselleni, kuitenkin.

Psykologini luettelee minulle kaikki positiiviset seikat jotka psykoosi toi tullessaan, ja sanoo että ei elämäni ole pilalla vaikka minulla on bipolaari-diagnoosi. No tuota, minä kyllä tiedän sen. Mutta ehkä monet kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät kokevat, että on vaikea selvitä näiden kokemusten kanssa. En ole yllättynyt: viesti jonka he saavat on että nämä kokemukset ovat patologiaa, sairasta, häiriintynyttä. Että he keksivät kaiken, kehittivät itselleen oman maailman johonka piiloutua, siksi koska, kuten psykologini selitti minulle, he eivät ole tarpeeksi vahvoja kestämään todellisuutta, selviämään arkipäivän paineista.

On tietenkin hyvä että joku yrittää vakuuttaa minua siitä että minun ei tarvitse kokea itseäni ala-arvoiseksi vaikka minulla on diagnoosi, mutta, tuntuu kuitenkin siltä että tässä ei nähdä olennaista. Jos ihmiselle annetaan oikeaa tukea ja ohjausta matkan varrella, psykoosi voi olla hyödyllinen kokemus (tässä kohtaa täytyy sanoa että helposti unohdan että on monenlaisia psykooseja ja oma kokemukseni ei ehkä päde kaikkiin). Olen lukenut että yhä suurempi määrä terapeutteja alkaa tiedostaa tämän, mutta tämä näkemys ei kuitenkaan vielä ole levinnyt kovin laajalle. Jos terapeutti ei usko mihinkään mystiseen, selittämättömään, "toiseen maailmaan", en ymmärrä miten hän voi auttaa potilaitaan jotka elävät siinä maailmassa. Siis, jos minun täytyisi oppia selviämään hengissä Antarktiksella niin kyllä minä mieluummin konsultoisin henkilöä joka on siellä käynyt, kuin  henkilöä joka yrittää vakuuttaa minut siitä että koko paikkaa ei ole olemassa.

Voisi luulla että koska psykooseja kokevien on hankala pysyä normaalitodellisuudessa, terapeutin skeptinen jalat-maassa-asenne olisi tarpeellinen ja hyödyllisin suhtautuminen, mutta ikävä kyllä asia ei ole näin. Jotta hän voisi ymmärtää ihmisiä jotka elävät toisessa maailmassa, terapeutti tarvitsee tietoa tästä maailmasta, mieluiten omakohtaisia kokemuksia matkasta, eikä vain ulkopuolista fragmentoitunutta tietoa oireista.

4 kommenttia:

  1. Henkilökohtainen kiinnostus henkisistä ja hengellisistä asioista on eduksi, kun autetaan toista. Sympaattisella otteella ei voida kuin voivotella, empaattista otetta tarvitaan. Silloin se vaatii sulautumista toisen tilanteeseen, se vaatii jotain mitä ei kouluissa opeteta.

    Psykiatrian piiriin ajautuu paljon sellaisia henkilöitä töihin, jotka miettivät omaa mukavuuttaan. Muistan, että joku joskus sanoi valmituttuaan mielenterveyshoitajaksi: "tässä pääsee paljon helpommalla kuin somaattisella puolella. Pelataan korttia, kävellään, jaetaan lääkkeitä, annetaan lisää lääkkeitä jos potilas on häriöksi ja jos se ei auta niin eristetään. Kyllä 'ne' oppivat."

    Valitettavasti tämä on se psykiatrian tila, joka on vallitseva vielä tänä päivänäkin. Toki, poikkeuksiakin löytyy. On hoitohenkilökuntaa, joka on alkanut etsimään vastauksia. Tietoisuus lisääntyy, yksi lisäävä elementti on keskustelu ja kirjoittaminen. Se, että potilas ei olekaan potilas vaan asiakas, se että hoitaja ei ole hoitaja vaan parantaja, se että ollaan samalla viivalla ihmisinä - yhtä arvokkaita. Silloin voidaan mielipideilmastoa, uskomuksia ja asenteita psykiatriassa muuttaa. Silloin voidaan ottaa se rikkaus yhteiskuntaan rikkautena, mitä yksittäiselle ihmiselle on vaikkapa psykoosin kautta näytetty. Jotain pitää muuttua, jotain pitää muuttaa.

    Mielisairautta on paljon liikenteessä, mikä onkaan totuus kun katsotaan ihmiskunnan historiaa. Kuka on mielisairas ja kuka terve? Paljon mielenkiintoista pohdittavaa, joskus vastauksen antaa hiljaisuus. Se, että pysäyttää ajattelun ja unohtaa ajan - yksinkertaisia ohjeita parempaan ja suvaitsevaisempaan maailmaan. Maailmaan, joka on hyvempi*_'

    VastaaPoista
  2. googlaa: Lucid dreaming ja lucidity ja lue Stanislav Grofin kirjoja

    VastaaPoista
  3. Kiitos Krisse näistä mietteistä.

    Olen myös pitkään etsinyt tietoa psykoosista ,ja nämä sinun kirjoitukset ja ajatukset tuntuvat todella hämmästyttävän tutuilta. Olen nyt käynyt kaksi psykoosia läpi, ja tuntemukset niistä vaihtelevat hyvinkin rajusti. Kummatkin ovat olleet "positiivisia" ja valaisevia kokemuksia, mutta romahdus on tapahtunut pian näiden jälkeen. Tuntuu kuin eläisi kahden maailman välissä, ja se toinen vaatii uskomaan että minussa on jotain ilmeistä vikaa, kun taas toinen uskoo johonkin paljon suurempaan. En ole kovin hyvä ilmaisemaan itseäni kirjallisesti, mutta sinun ajatukset auttoivat suuresti jäsentämään tätä sekasortoa päässäni. On tuntunut niin yksinäiseltä kun ei voi puhua kokemuksistaan, ilman että saa kuummastelua ja vieroksuntaa osakseen.
    Onneksi kukaan ei voi tietää totuutta. Se on suuri lohtu, joka päivä.

    VastaaPoista
  4. Hei Krisse on todella hienoa ja ihailtavaa että olet pistänyt tällaisen blogin pystyyn. Itse olen saanut niin paljon voimaa,tukea ja apua sinun blogista omaan ahdinkooni ja psykoosi kokemuksiini. Taisit olla yhdessä 2010 lehdetjuttun artikelissa muistaaksin Hyvä terveys jossa sinua haastateliin psykoosi kokemuksistasi. On ihaa nähdä teitä rohkeita ihmisiä uskaltautumalla julkisuuteen kokemusten kanssa koska ilma tätä tabut ja domga elää mielinsairaudesta kärsiviä kohtaan jos ei uskalletta tulla julkisuuteen näiden asioiden kanssa. Näitä ei pitäisi joutua häpeemään ja maailma ei muutu jos näistä asioista ei uskalleta puhua ja tuoda kissaa pöydälle miten todellisuudessa asian laitan on mielensairauksien kanssa. Minusta kipeesti tarvitaa sinunlaisia rohkeita ihmisiä kertomaan avoimest esim psykoosista "normaaleille ihmisile" sinun blogis on minusta niin hyvä että olen sen linkkiä jakanut todella monelle ystävälleni jotta tieto spykoosista ja mielensairauksista saavuttaisi ne "terveetkin ihmiset"

    VastaaPoista