Soteria House

Maailmalla on tehty joitakin kokeiluja vaihtoehtoisesta psykoosin hoidosta. Yksi näistä on Soteria House San Fransiscossa joka toteutettiin Lauren Mosherin johdolla 1969-71. 


Yleensä psykiatrisissa sairaaloissa luotetaan lääkehoitoon, psykoosi nähdään sairautena joka täytyy "hoitaa", ja lääkäreillä on päätösvalta potilaan sijaan. Soteriassa psykoottisia potilaita hoidettiin ensisijaisesti ilman lääkkeitä, kodinomaisessa ympäristössä, ja psykoottinen prosessi nähtiin kasvun ja oppimisen mahdollisuutena.


Potilaat valittiin ryhmästä jonka kriteerinä olivat 16-30 vuoden ikäiset, naimattomat, ensimmäistä kertaa sairaalahoitoon tulevat, skitsofreniadiagnoosin saaneet henkilöt. Vertailun saamiseksi oli myös olemassa vertailuryhmä potilaita, joita hoidettiin kunnan sairaalassa. Hoitoon saapuvat, kriteerit täyttävät potilaat sijoitettiin satunnaisesti joko Soteriaan tai kunnan sairaalaan.


Potilaille tehtiin erilaisia kokeita: psykiatrinen arviointi, hoitohenkilökunnan arviointi, perheen arviointi ja potilaan oma arviointi. Potilaita seurattiin 6 kk välein kahden vuoden ajan. 


Soteriassa oli kerralla potilaita 6 ja hoitohenkilökuntaa 2/vuoro. Vuorot olivat pitkiä, 36-48 tuntisia, jotta sekavassa tilassa olevien potilaiden olisi helpompi luoda kontakti hoitajiin. Hoitajat olivat kouluttamattomia vapaaehtoisia, joita yhdisti näkemys että psykoosi on muuntunut tajunnantila joka aiheuttaa tilapäisen kriisin henkilön elämässä, mutta jolla voi olla positiivisia vaikutuksia jos sitä ei väkisin keskeytetä tai pakoteta johonkin tiettyyn muottiin. Hoitajat suhtautuivat potilaan kokemuksiin "todellisina" ja potilaan irrationaalinen käytös nähtiin prosessiin kuuluvana. Kouluttamattomuus nähtiin etuna sikäli että hoitajilla ei ollut mitään valmiita toimintamalleja tai teoreettista suhtautumista potilaisiin, vaan he olivat "omia itsejään" hoitosuhteissa. 


Hoitajien tehtävä oli olla läsnä prosessin aikana ja jakaa potilaiden kokemukset, sen sijaan että he jotenkin hoitaisivat tai ohjailisivat heitä. Hoitajat ja potilaat nähtiin mahdollisimman tasavertaisina, ei esimerkiksi ollut mitään pelkästään hoitajille tarkoitettuja kokouksia ja arkipäivän askareet jaettiin tasapuolisesti kaikkien niiden kesken jotka niihin pystyivät osallistumaan.


Potilaille ei annettu mitään antipsykoottisia lääkkeitä ensimmäiseen 6 viikkoon. Jos potilaan tilassa ei tässä ajassa tapahtunut muutosta, annettiin chlorpromazinea 300 mg tai enemmän. Vain 10 % Soterian potilaista tarvitsi lääkitystä.


Soterian ohjelmaan kuului 7 tärkeää kriteeriä: (1) positiiviset odotukset psykoosista oppimiskokemuksena, (2) 
joustavuutta rooleissa, suhteissa ja suhtautumisessa, (3) riittävä aika hoidossa jotta identifioituminen hoitohenkilökunnan kanssa voi tapahtua, (4) psykoottisen henkilön kokemuksen hyväksyminen ja totena ottaminen, (5) hoitohenkilökunnan vastuu läsnäolosta potilaan kanssa, ja ymmärrys että hänen ei tarvitse "tehdä" mitään, (6) kyky hyväksyä outo käyttäytyminen ilman ahdistusta tai tarvetta kontrolloida sitä, (7) psykoosikokemuksen normalisointi.


Tulokset


Kokeeseen osallistui Soteriassa 37 potilasta ja kunnan sairaalassa 42 potilasta. Osa näistä vetäytyi tai muuten katosi projektin seurannasta joten tiedot on kerätty 26 Soterian kokeiluryhmän ja 23 vertailuryhmän potilaasta. Eli otos on tosi pieni mutta sanottaisiinko kuitenkin suuntaa-antava...


Soterian kokeiluryhmän potilaista yksikään ei saanut antipsykoottista lääkitystä ensimmäiseen kuuteen viikkoon, tämän jälkeen lääkitystä sai 3 potilasta. Vertailuryhmässä kaikki potilaat saivat antipsykoottisia. Kahden vuoden seurannassa 43 % vertailuryhmästä söi jatkuvasti lääkkeitä, kun kokeiluryhmässä luku oli 4 %. Kokonaan ilman lääkitystä oli kokeiluryhmässä 57 % ja vertailuryhmässä 0 %. 


Soterian potilaat olivat hoidossa huomattavasti pitempään kuin vertailuryhmän potilaat. Kahden vuoden seurannassa vertailuryhmällä oli enemmän uusia sairaalahoitojaksoja, mutta ero ei ollut huomattava. Vertailuryhmän potilaat käyttivät enemmän muita mielenterveyspalveluita kuin kokeilupotilaat, joista 40% ei tarvinnut minkäänlaisia mielenterveyspalveluja.


Työtilanteissa ei ollut huomattavia poikkeuksia ryhmien välillä paitsi että kokeiluryhmän potilailla oli korkeamman koulutustason töitä. Asumismuodon suhteen kokeiluryhmän potilaat asuivat useammin kuin vertailuryhmä itsenäisesti ja heillä oli enemmän sosiaalisia kontakteja ja ystäviä. 


Molemmat hoitomuodot olivat melkein samanhintaisia hoitopäivää kohti. Kokeilun lopputuloksena voidaan pitää että psykoottisia potilaita voitaisiin hoitaa ilman lääkkeitä ja koulutettua hoitohenkilökuntaa samoin kustannuksin kodinomaisissa oloissa ja hoidon tulokset olisivat hieman parempia kuin sairaalahoidon tarjoamat tulokset.






"Terapeuttisen hoidon edellytys on että psykoottista kokemusta ei mitätöidä. Usein potilaan perheen ja ympäristön systemaattinen ja kokonaisvaltainen kokemuksen mitätöiminen vain ajaa ihmisen pidemmälle hulluuteen."


L. Mosher



Lähde: Emma Bragdon - A Sourcebook for Helping People with Spiritual Problems