Lääkkeistä

En itse ota mitään lääkkeitä tällä hetkellä. Psykoosien yhteydessä söin lääkkeitä (Risperdal 2 mg) muutamia kuukausia, ja lopetin sitten hitaasti. En saanut lopettamisesta mitään oireita. En muutenkaan tuntenut että tuo Risperdal oikeastaan vaikutti minuun mitenkään, ja siksi suostuinkin sitä syömään.

Kerroin lääkärilleni jo sairaalassa pakkohoidossa ollessani että en aio sitten jatkaa lääkitystä kovin pitkään. Lääkärit eivät puoltaneet lopettamista, mutta eivät myöskään mahtaneet asialle mitään. Kun muutamaa vuotta myöhemmin tapasin minua sairaalassa hoitaneen lääkärin, hän myönsi: -niin, no voihan tuo lääkkeettömyys toimiakin...

Mielestäni on ihan ok ottaa lääkkeitä akuuteissa vaiheessa, jos tuntuu että muuten ei selviä, tai jos esimerkiksi haluaa jotenkuten pystyä toimimaan "normaalimaailmassa" tänä aikana. Kun minulla on itse ollut viime vuosina muutamaan otteeseen ajanjaksoja jolloin olen herkistynyt stressin tai vaikeiden elämäntilanteiden takia, olen ottanut lääkettä muutamia päiviä hyvin pieniä annoksia. Mutta tässäkin tulisi saada itse päättää haluaako lääkkeitä vai ei. On kamalaa että ihmisiä vielä väkisin injisoidaan, se voi aiheuttaa niin pahoja traumoja... ja muutenkin lääkityksestä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä, lääkityskin voi saada ihmiset "sekaisin".

Pitkäaikasta n.s. estolääkitystä en ymmärrä ollenkaan. Tosin jos joku tuntee että haluaa syödä jotain lääkettä, tuntee että se auttaa eikä siitä ole haittavaikutuksia, tämä on tietenkin ihan ok. Jokaisen tulisi tehdä niinkuin itsestä tuntuu oikealta. Mutta oma näkemykseni on että estolääkitys nimenomaan estää vaikeiden asioiden nousemista pintaan, asioiden jotka tulisi nostaa esille ja käsitellä, jotta näistä voisi vapautua. Estolääkitys mielestäni myötävaikuttaa siihen että ihmiset kroonistuvat. Harhat, hallusinaatiot, äänet ja pelkotilat - niitä ei tulisi yrittää vaientaa, vaan kohdata ne. Nämä asiat eivät ole meistä ulkopuolisia asioita vaikka ne tuntuvat siltä, ne ovat luultavasti jotain menneisyyden vaikeita kokemuksia jotka tulisi voida integroida, jotta paraneminen olisi mahdollista. Toisaalta sitten tähän työstämiseen ja kohtaamiseen tarvitsisi apua ja tukea, ja sitä tämän päivän psykiatrinen hoito ei osaa antaa.

Uskon myös että antipsykoottiset lääkkeet ovat usein turhia lyhyissä ja intensiivisissa psykooseissa, ja että pelkät uni- ja ahdistuslääkkeet voisivat toimia paremmin. Nämä eivät keskeyttäisi psykoottista prosessia, mikä olisi tärkeää, mutta unilääke voisi auttaa nukkumisessa että aivot saavat välillä vähän taukoa ja pahimmista peloista ja ahdistuksista voisi selvitä rauhoittavien avulla.

Psykiatri ei voi pakottaa ketään potilasta syömään lääkkeitä, paitsi jos potilas on sairaalassa tahdonvastaisessa hoidossa. Jos joku potilas haluaa lopettaa lääkityksensä, niin minusta lääkärien tulisi kunnioittaa sitä ja auttaa potilaita lääkityksen lopettamisessa. Olen kuullut monen ihmisen sanovan että he haluaisivat lopettaa lääkityksensä mutta lääkäri kieltää sen. Mutta ei kukaan lääkäri voi avohoidossa olevaa potilasta pakottaakaan, kyllä ne lääkkeet voi itse lopettaa jos siltä tuntuu. Jos päättää tehdä näin, lääkitys kannattaa lopettaa hyvin hitaasti ja asteittain, tähän kannattaa käyttää useampi kuukausi. On hyvä varautua siihen että lääkkeiden vähentäminen ja lopettaminen aiheuttaa keikkumista, mutta se kyllä tasaantuu aikanaan.