Kokemukseni psykoosista

Ensimmäisen psykoosini koin 17-vuotiaana kesälomalla ulkomaanmatkalla. Se alkoi innostuneisuuden ja energisyyden tuntemuksista ja siirtyi siihen että koko maailma tuntui pyörivän ympärilläni, minä vaikutin siihen ja se vaikutti minuun. Koin että matkustin mielessäni aikojen alkuun ja näin välähdyksiä edellisistä elämistä, jossa olin toiminut m.m. parantajana. Koin "harhoja": autojen rekkarit olivat viestejä ja joka puolella minua tarkkailtiin, nurkissa oli kameroita. Tunsin olevani uudelleensyntynyt messias jolla oli tehtävä jota "pahat voimat" yrittivät pysäyttää. Kokemus muuttui oikeasti kamalaksi kun paikalle kutsuttiin ensin ambulanssi ja sitten poliisiauto viemään minut pois. Poliisit olivat kylmiä ja kovakouraisia, laitoin parhaan kykyni mukaan hanttiin. Sairaalassa minut laitettiin lepositeisiin ja eristykseen, sain injektion. Luulin että minut yritettiin tappaa. Tämä oli se psykoosikokemuksen traumaattisin osa, jonka seurauksena menin katatoniseen tilaan viikoksi. Tyypillinen esimerkki siitä miten psykoosia ei saisi hoitaa.

Olin kuusi viikkoa sairaalassa, ja äitini oli alkuaikana mukana kanssani, hänen annettiin jopa yöpyä sairaalassa. Diagnoosi oli reaktiivinen psykoosi. Olin vielä energinen kun minut uloskirjoitettiin mutta jatkoin syksyllä lukiota normaalisti. Olo oli kyllä sisältä ihan tyhjä, minkäänlaista tunne-elämää ei ollut. Olisin varmaan ollut tosi masentunut mutta kun en pystynyt tuntemaan mitään, niin en ollut sitäkään. Hyväksyin että loppuelämäni olisi tällaista, että en luultavasti koskaan tulisi esimerkiksi kykenemään parisuhteeseen. Kuka nyt minun kanssani haluaisi olla, minussahan ei ollut mitään, olin vain tyhjä kuori. Muutuin puheliaasta ihmisestä hyvin hiljaiseksi sillä minulla ei ollut kenellekään enää paljon sanottavaa, aivot eivät tuottaneet ajatuksia.

Kävin terapiassa pari vuotta mutta en pystynyt siellä mitenkään avautumaan. Psykologille ei varmaan tullut mieleenkään että kokemani "hoito" olisi saattanut olla se pahin trauman aiheuttaja. Tietenkin itse psykoosin syntyyn vaikuttivat toiset tekijät. Olin jo lapsena aika haaveilija, luin paljon kirjoja ja minulla oli vilkas mielikuvitus. Muistan joskus yhdeksän ikäisenä kun iso-äitini ilmaisi pienen huolensa lukuinnostani, että en kai mene liian pitkälle kirjojen maailmaan? Kasvoin myös perheessä jossa uskottiin tieteeseen ja varsinkin lääketieteeseen, ja "henkimaailman" kokemuksia ei niinkään ymmärretty ja osattu tukea. Hautasin tämän osan itsestäni ja se halusi jossain vaiheessa vapautua. Kotona oli joskus kova kuri (mielestäni liiankin kova... teininä kapinoin kovaa) mutta oikeudenmukaisuus oli tärkeä arvo, ja itse opin arvostamaan kiltteyttä, empaaattisuutta ja herkkyyttä. Oli jonkinmoinen shokki törmätä kovaan karuun maailmaan, sainkin monta kertaa kuulla että olen liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen ja että tulen kyllä vielä oppimaan syynisemmäksi. Koulussa ala-asteella olin pehmeä tapaus enkä osannut puolustaa itseäni luokan ilkeää tyttöä kohtaan, joka osasi olla varsin kiero ja lytätä toisen itsetuntoa. Onkin todettu että koulukiusaamista usein löytyy mielenterveyspotilaiden menneisyydestä. Varhaislapsuus oli kylläkin onnellinen ja turvallinen, ja uskon että sieltä tulee se voima jonka ansiosta olen päässyt siihen pisteeseen itseni kanssa missä olen tänään.

Lopetin lääkärin suosituksen mukaan lääkkeet kun psykoosista oli kulunut pari vuotta, heräsin pikkuhiljaa henkiin - ja koin uuden psykoosin heti perään. Tämä oli onneksi kovin lievä ja kesti viikonlopun, enkä suostunut menemään sairaalaan vaikka perhe halusi minut sinne viedä. Tällä kertaa en masentunut ollenkaan.

Seuraavat 6 vuotta menivät suht tasapainoisesti, kärsin tosin sosiaalisista peloista ja ajoittaisesta ahdistuksesta, mutta tämä ei näkynyt päällepäin. Muistankin erään ystäväni sanoneen minulle : - sinä et varmaan pelkää yhtään mitään. Vaikutin varmaan kovin itsevarmalta. Lomamatkalla Amsterdamissa tapasin miehen johon rakastuin suinpäin. Tämä laittoi minussa kaikki pasmat sekaisin ja parin viikon päästä jouduin sairaalan suljetulle. Poliisit taas hakivat kun olin romuttanut entisen miesystäväni auton. Olin sairaalassa kuusi viikkoa ja aika pian sen jälkeen tuli taas masennus. Ajattelin että se johtuu ehkä lääkkeistä joten lopetin nämä. Muutin Lontooseen, tapasin miehen johon rakastuin ja hups olin taas kohta psykoosissa. Kokemukseen kuului sama tunne siitä että minulla on maailmanpelastusmissio. Ymmärsin elämästä syviä totuuksia, ajatukset juoksivat aivan huikeata vauhtia. Olin maailman huipulla, älykäs, luova, vahva, energinen. Pystyin lukemaan ihmisten ajatuksia, lukemaan tunne-energioita. Lontoolaisessa sairaalassa oli töissä paljon porukkaa muualta, kuten afrikkalaisista maista, ja luulen että heillä oli vähän eri ymmärrys ihmisen sisäisestä maailmasta. Eräs hoitaja sanoi minulle että oikeastaan kaikki mitä hänelle kerroin oli ihan järkevää. Tunsin että maailmassa oli tapahtumassa jonkinlainen suuri muutosprosessi jossa feminiininen voima saisi enemmän jalansijaa vallalla olevan maskuliinisen voiman sijaan.

Magia ja okkultismi kiehtoivat minua ja lainasin aiheesta paljon kirjoja. Yhdessä niistä löysin kuvauksen siitä miten shamanistinen initaatiokriisi voi joskus näyttää erehdyttävästi psykoosilta. Sain siitä selityksen sille mitä olin kokenut. Seuraavat puoli vuotta tai vuoden olin aivan tämän asian, henkimaailman, parantamisen, taikavoimien, pauloissa. Mitkään muut asiat eivät minua kiinnostaneet. Yritin jotenkin pitää kokemani taianomaisen voimantunteen hengissä. Masennuin yrityksistäni huolimatta, ja tätä masennusta kesti noin puolitoista vuotta. Söin tällä kertaa kiltisti lääkkeitä, en halunnut toistaa edellistä virhettä. Yhdellä pidemmällä ulkomaanmatkalla lääkkeet loppuivat ja huomasin että pärjään ihan hyvin ilmankin.

Seuraavat n. 10 vuotta menivät taas ihan suhtkoht normaalisti, tein töitä, matkustelin paljon, menin naimisiin, tulin raskaaksi. Kuusi päivää poikani syntymän jälkeen olin taas sairaalassa psykoosin takia. Luulen että yksi laukaiseva tekijä oli synnytyssairaalassa vietetty aika, assosioin sen aikaisempiin mielisairaalakokemuksiin jotka olivat osittain hyvin traumaattisia. Tiesin että minua kytätään aikaisemman sairashistoriani takia ja sairaalassa oli hyvin epämiellyttävä psykiatri joka uhkaili mielisairaalaan lähettämisellä. Elin monta päivää sairaalassa kauheassa pelossa ja paineessa.

Toki siihen aikaan mahtui positiivisia kokemuksia. Koin todellisen äidinvaistojen heräämisen, vahvuuden ja voiman tunteen, rakkautta lasta kohtaan. Pystyin taas "lukemaan" ihmisten tunne-energioita ja koin voimakkaan melkein telepaattisen yhteyden poikani kanssa. Olin peloissani sillä minulla oli mielestäni kaikki psykoosin oireet, mutta olin kuitenkin normaalitodellisuuteen orientoitunut. Elin kahdessa todellisuudessa rinnakkain ja onnistuin aika hyvin pitämään ne erillään. Sisäinen pelko ja paine olivat kuitenkin todella suuret, pelkäsin että touhu menisi "överiksi", pelkäsin että joutuisin sairaalaan. Verenpaineeni yläpaine hipoi kahtasataa ja pelkäsin fyysisen terveyteni puolesta. En ollut koskaan ymmärtänyt mikä rasitus fyysiseen kehoon kohdistuu kun ihminen käy psyykkisesti ylikierroksilla.

Tämä kokemus olisi voinut olla todella erilainen jos minulla ei olisi ollut pelkoa, ja jos en olisi taistellut prosessia vastaan. No oppia ikä kaikki.

Akuuttia psykoositilaa kesti vain päivän, ja liu'uin siihen tilaan ambulanssimatkalla sairaalaan, niin paljon osastolle joutuminen minua hirvitti. Koin että olin jossain elokuvassa, kaikki olivat näyttelijöitä, sairaalan potilaat ja lääkärit. Maailmassa tapahtui suuria mullistuksia, ihmiset heräilivät huomaamaan mitä olemme maapallollemme tekemässä, rauha ja rakkaus alkoivat saada kaaoksen keskellä jalansijaa ja minä olin tapahtuman katalysaattori. Minä olin se ihminen jonka piti kuolla ja uhrautua jotta kaikki tämä olisi mahdollista. Minulla oli vaihtoehto: joko palaisin takaisin kotiin ja unohtaisin kokemukseni ja kaikki palaisi ennalleen tai sitten voisin uhrata itseni, kuolla, siirtyä "seuraavalle tasolle" ja näin pelastaa maailman. Valinta tuntui riipaisevalta mutta olin valmis kuolemaan ja etsin osastolta ovea tai jotain jonka kautta voisin siirtyä seuraavaan maailmaan. No eiväthän ne ovet auenneet ja lopuksi uhkasin potkaista ikkunan sisään jolloin minulle annettiin rauhoittava piikki. Tunsin jollain tasolla että kaiken tämän, sairaalaan joutuminen ja injektio, sen oli tarkoitus tapahtua jotta se pyyhkisi pois edellisen traumaattisen kerran.

Seuraavana päivänä olin jo "normaalitilassa" vaikka jouduin jäämään sairaalaan vielä pariksi viikoksi. Kun pääsin sairaalasta etsin netistä tietoa psykoosista ja henkisyydestä ja löysin tonneittain informaatiota - englanniksi. Luin tätä materiaalia aivan haltioituneena. Kokemukseni ei ollutkaan sairautta! Se oli henkinen kriisi jonka kautta ihminen vahvistuu, eheytyy. En pystynyt miettimään mitään muuta kuin tätä. Tunsin että jotain täytyy tehdä, sairaaloissa hoidetaan ihmisiä aivan väärällä tavalla! Olin todella käärmeissäni sairaalalle joka ei ollut osannut tukea ja auttaa minua, asioiden muuttamisen halu tuntui pakahduttavalta. Ajatukset tapahtuneesta pyörivät mielessäni, en saanut kunnolla nukuttua. Poikani ollessa kuusi kuukautta jouduin uudestaan sairaalaan akuutin psykoosin takia. (No, akuutti psykoosi. Aika kauan näin itsekin nämä kokemukset "oikeastaan psykooseina" vaikka kaikille toitotin että ne ovat henkisiä eheyttäviä kriisejä. Olen vasta viime aikoina alkanut nähdä että se mitä koin oli todellakin arvokas eheyttävä kokemus, ja sen takia sitä ei voi kutsua psykoosiksi.)

Yönä jona jouduin sairaalaan minulla oli kauheita kauhukohtauksia, painajaisia, heräsin huutaen. Olin pari päivää aiemmin ajatellut että jos kertoisin jollekin psykiatrille ajatuksistani henkimaailmasta hän voisi hyvin taas laittaa minut pakkohoitoon vaikka en olisi millään lailla psykoottinen. Jokin minussa ihan muljahti pelosta kun tämä ajatus tuli mieleen, ja luulen että jokin prosessi lähti siitä liikkeelle. Samalla minulla oli tunne että minun täytyy palata sairaalaan, oikoakseni virheet, saadakseni oikeutta. Minun oli saatava heidät ymmärtämään että minua on kohdeltu väärin ja että ihmisiä koko ajan kohdellaan väärin, minun oli pakko saada muutosta asiaan.

Kävimme sinä yönä ensiavussa mutta sieltä meidät lähetettiin kotiin nukkumaan. Aamulla lähdimme sairaalaan ja matkalla sinne annoin miehelleni ajo-ohjeita samalla kun katselin ihmeellisen kaunista auringonnousua ja tiesin että oli tapahtunut maailmanlaajuinen ydinkatastrofi jonka seurauksena osa ihmisistä oli siirtynyt "toiselle puolelle" ja toiset, tietämättömät ja viattomat, olivat vielä normaalimaailmassa. Minä sukkuloin molempien maailmoiden välillä ja se tuntui hyvin rankalta. Sairaalaan pihalle pääsimme mutta sitten en halunnut enää mennä osastolle sisälle, siihen tarvittiin taas poliisia. Minut laitettiin eristykseen ja annettiin injektio vaikka tein koko ajan vain passiivista vastarintaa. Jouduin riistuutumaan hoitajien edessä ja jopa vihkisormus täytyi antaa pois. Minusta tämä oli tavattoman nöyryyttävää ja eristyksessä oli ahdistavaa olla tietenkin. Nukuin kuitenkin pitkään ja olin herättyäni jo selkotilassa.

Ero tällä kertaa edelliseen sairaalajaksoon oli että nyt tiesin mitä minulle tapahtui, minulla oli tietoa asiasta. Edellisellä kerralla olin ollut hyvin epävarma, tuntenut että en uskalla luottaa itseeni ja uusiin tuntemuksiini, analysoin ja epäilin itseäni jatkuvasti. Nyt en tehnyt sitä enää, olin itsevarma ja kritisoin hoitoa kovaan ääneen, ja juttelin energioista ja henkimaailman asioista. Hoitajat varmaan näkivät tämän yhtenä sairauden merkkinä. Jouduin olemaan sairaalassa kolme viikkoa vaikka "toivuin" paljon nopeammin kuin edellisellä kerralla. Keskustelut omahoitajan kanssa toimivat ihan hyvin, hän teki juuri lopputyötä psykiatriasta ja uskonnosta ja sanoi että hän tuntee ihmisiä jotka ovat parantuneet esimerkiksi skitsofreniasta vaihtoehtohoitojen ja taideterapian avulla. Hoitava psykiatri oli myös sympaattinen tapaus vaikka häneen oli alussa vähän vaikea saada kontaktia ja vaikka hänellä ei juuri ollut tietoa psykoosista henkisenä kriisinä.

Itselle oli tietysti jollain lailla yllätys että "psykoosi" uusi. Mutta luulen että se oli jollain lailla välttämätöntä, liian paljon oli jäänyt käsittelemättä edellisiltä kerroilta. Psykiatrilleni mielenterveystoimistossa ja hoitajalleni kerroin että en koe että kyseessä oli sairaus, että episodi oli kaiken kaikkiaan eheyttävä kokemus, ja että paljon siitä minkä koin oli totta, sitä ei täällä meidän kulttuurissa vain ymmärretä. Psykiatri pyysi minulta anteeksi aiempaa traumatisoivaa "hoitoa", mikä tuntui mukavalta, ja hoitajakin oli avoin tyyppi joka suhtautui kannustavasti mietteisiini.

Tuntuu jotenkin vähän rankalta kirjata näitä tapahtumia. Luulisi että se voisi olla terapeuttistakin... Halusin nyt yrittää kirjoittaa näistä kuitenkin, ehkä niitä kokeneet löytävät yhtymäkohtia, ja ne jotka vain ovat seuranneet jonkun psykoosia sivusta ehkä ymmärtävät paremmin mitä kokemuksen aikana ihmisten päässä voi liikkua. Psykoosissakin ihmisen käytös noudattaa tiettyä logiikkaa, niin sanotusti. Luulen että psykoosiaikaiset kokemukset ovat hyvin merkityksellisiä, ne peilaavat sitä mitä ihmisen sisällä tapahtuu. Paranemisen kannalta olisi tärkeää osata ymmärtää ja tulkita näitä kokemuksia. Niiden leimaaaminen arvottomiksi harhoiksi ei vie ihmistä eteenpäin itsetuntemuksen polulla. Minusta psykoosikokemuksia voisi tulkita vähän niinkuin unia ja yrittää löytää niiden merkityksiä.

Se mikä tekee psykoosikokemuksesta niin sekavan on kai se että ihminen ei osaa erottaa sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Sisäiset prosessit, sisäinen myllerrys heijastetaan ulkoiseen todellisuuteen jossa normaalitkin asiat saavat symbolisia merkityksiä. Siitä huolimatta tämä prosessi on jotain joka ihmisen ehkä täytyy käydä läpi jotta "palaset voisivat loksahtaa kohdalleen". Ympärilleen hän tarvitsisi ihmisiä joita tämä sisäinen myllerrys ei pelota ja jotka tietävät että prosessilla voi olla eheyttävä vaikutus.