Kokemukseni psykoosista

Ensimmäisen psykoosini koin 17-vuotiaana kesälomalla ulkomaanmatkalla. Se alkoi innostuneisuuden ja energisyyden tuntemuksista ja siirtyi siihen että koko maailma tuntui pyörivän ympärilläni, minä vaikutin siihen ja se vaikutti minuun. Koin että matkustin mielessäni aikojen alkuun ja näin välähdyksiä edellisistä elämistä, jossa olin toiminut m.m. parantajana. Koin "harhoja": autojen rekkarit olivat viestejä ja joka puolella minua tarkkailtiin, nurkissa oli kameroita. Tunsin olevani uudelleensyntynyt messias jolla oli tehtävä jota "pahat voimat" yrittivät pysäyttää. Kokemus muuttui oikeasti kamalaksi kun paikalle kutsuttiin ensin ambulanssi ja sitten poliisiauto viemään minut pois. Poliisit olivat kylmiä ja kovakouraisia, laitoin parhaan kykyni mukaan hanttiin. Sairaalassa minut laitettiin lepositeisiin ja eristykseen, sain injektion. Luulin että minut yritettiin tappaa. Tämä oli se psykoosikokemuksen traumaattisin osa, jonka seurauksena menin katatoniseen tilaan viikoksi. Tyypillinen esimerkki siitä miten psykoosia ei saisi hoitaa.

Olin kuusi viikkoa sairaalassa, ja äitini oli alkuaikana mukana kanssani, hänen annettiin jopa yöpyä sairaalassa. Diagnoosi oli reaktiivinen psykoosi. Olin vielä energinen kun minut uloskirjoitettiin mutta jatkoin syksyllä lukiota normaalisti. Olo oli kyllä sisältä ihan tyhjä, minkäänlaista tunne-elämää ei ollut. Olisin varmaan ollut tosi masentunut mutta kun en pystynyt tuntemaan mitään, niin en ollut sitäkään. Hyväksyin että loppuelämäni olisi tällaista, että en luultavasti koskaan tulisi esimerkiksi kykenemään parisuhteeseen. Kuka nyt minun kanssani haluaisi olla, minussahan ei ollut mitään, olin vain tyhjä kuori. Muutuin puheliaasta ihmisestä hyvin hiljaiseksi sillä minulla ei ollut kenellekään enää paljon sanottavaa, aivot eivät tuottaneet ajatuksia.

Kävin terapiassa pari vuotta mutta en pystynyt siellä mitenkään avautumaan. Psykologille ei varmaan tullut mieleenkään että kokemani "hoito" olisi saattanut olla se pahin trauman aiheuttaja. Tietenkin itse psykoosin syntyyn vaikuttivat toiset tekijät. Olin jo lapsena aika haaveilija, luin paljon kirjoja ja minulla oli vilkas mielikuvitus. Muistan joskus yhdeksän ikäisenä kun iso-äitini ilmaisi pienen huolensa lukuinnostani, että en kai mene liian pitkälle kirjojen maailmaan? Kasvoin myös perheessä jossa uskottiin tieteeseen ja varsinkin lääketieteeseen, ja "henkimaailman" kokemuksia ei niinkään ymmärretty ja osattu tukea. Hautasin tämän osan itsestäni ja se halusi jossain vaiheessa vapautua. Kotona oli joskus kova kuri (mielestäni liiankin kova... teininä kapinoin kovaa) mutta oikeudenmukaisuus oli tärkeä arvo, ja itse opin arvostamaan kiltteyttä, empaaattisuutta ja herkkyyttä. Oli jonkinmoinen shokki törmätä kovaan karuun maailmaan, sainkin monta kertaa kuulla että olen liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen ja että tulen kyllä vielä oppimaan syynisemmäksi. Koulussa ala-asteella olin pehmeä tapaus enkä osannut puolustaa itseäni luokan ilkeää tyttöä kohtaan, joka osasi olla varsin kiero ja lytätä toisen itsetuntoa. Onkin todettu että koulukiusaamista usein löytyy mielenterveyspotilaiden menneisyydestä. Varhaislapsuus oli kylläkin onnellinen ja turvallinen, ja uskon että sieltä tulee se voima jonka ansiosta olen päässyt siihen pisteeseen itseni kanssa missä olen tänään.

Lopetin lääkärin suosituksen mukaan lääkkeet kun psykoosista oli kulunut pari vuotta, heräsin pikkuhiljaa henkiin - ja koin uuden psykoosin heti perään. Tämä oli onneksi kovin lievä ja kesti viikonlopun, enkä suostunut menemään sairaalaan vaikka perhe halusi minut sinne viedä. Tällä kertaa en masentunut ollenkaan.

Seuraavat 6 vuotta menivät suht tasapainoisesti, kärsin tosin sosiaalisista peloista ja ajoittaisesta ahdistuksesta, mutta tämä ei näkynyt päällepäin. Muistankin erään ystäväni sanoneen minulle : - sinä et varmaan pelkää yhtään mitään. Vaikutin varmaan kovin itsevarmalta. Lomamatkalla Amsterdamissa tapasin miehen johon rakastuin suinpäin. Tämä laittoi minussa kaikki pasmat sekaisin ja parin viikon päästä jouduin sairaalan suljetulle. Poliisit taas hakivat kun olin romuttanut entisen miesystäväni auton. Olin sairaalassa kuusi viikkoa ja aika pian sen jälkeen tuli taas masennus. Ajattelin että se johtuu ehkä lääkkeistä joten lopetin nämä. Muutin Lontooseen, tapasin miehen johon rakastuin ja hups olin taas kohta psykoosissa. Kokemukseen kuului sama tunne siitä että minulla on maailmanpelastusmissio. Ymmärsin elämästä syviä totuuksia, ajatukset juoksivat aivan huikeata vauhtia. Olin maailman huipulla, älykäs, luova, vahva, energinen. Pystyin lukemaan ihmisten ajatuksia, lukemaan tunne-energioita. Lontoolaisessa sairaalassa oli töissä paljon porukkaa muualta, kuten afrikkalaisista maista, ja luulen että heillä oli vähän eri ymmärrys ihmisen sisäisestä maailmasta. Eräs hoitaja sanoi minulle että oikeastaan kaikki mitä hänelle kerroin oli ihan järkevää. Tunsin että maailmassa oli tapahtumassa jonkinlainen suuri muutosprosessi jossa feminiininen voima saisi enemmän jalansijaa vallalla olevan maskuliinisen voiman sijaan.

Magia ja okkultismi kiehtoivat minua ja lainasin aiheesta paljon kirjoja. Yhdessä niistä löysin kuvauksen siitä miten shamanistinen initaatiokriisi voi joskus näyttää erehdyttävästi psykoosilta. Sain siitä selityksen sille mitä olin kokenut. Seuraavat puoli vuotta tai vuoden olin aivan tämän asian, henkimaailman, parantamisen, taikavoimien, pauloissa. Mitkään muut asiat eivät minua kiinnostaneet. Yritin jotenkin pitää kokemani taianomaisen voimantunteen hengissä. Masennuin yrityksistäni huolimatta, ja tätä masennusta kesti noin puolitoista vuotta. Söin tällä kertaa kiltisti lääkkeitä, en halunnut toistaa edellistä virhettä. Yhdellä pidemmällä ulkomaanmatkalla lääkkeet loppuivat ja huomasin että pärjään ihan hyvin ilmankin.

Seuraavat n. 10 vuotta menivät taas ihan suhtkoht normaalisti, tein töitä, matkustelin paljon, menin naimisiin, tulin raskaaksi. Kuusi päivää poikani syntymän jälkeen olin taas sairaalassa psykoosin takia. Luulen että yksi laukaiseva tekijä oli synnytyssairaalassa vietetty aika, assosioin sen aikaisempiin mielisairaalakokemuksiin jotka olivat osittain hyvin traumaattisia. Tiesin että minua kytätään aikaisemman sairashistoriani takia ja sairaalassa oli hyvin epämiellyttävä psykiatri joka uhkaili mielisairaalaan lähettämisellä. Elin monta päivää sairaalassa kauheassa pelossa ja paineessa.

Toki siihen aikaan mahtui positiivisia kokemuksia. Koin todellisen äidinvaistojen heräämisen, vahvuuden ja voiman tunteen, rakkautta lasta kohtaan. Pystyin taas "lukemaan" ihmisten tunne-energioita ja koin voimakkaan melkein telepaattisen yhteyden poikani kanssa. Olin peloissani sillä minulla oli mielestäni kaikki psykoosin oireet, mutta olin kuitenkin normaalitodellisuuteen orientoitunut. Elin kahdessa todellisuudessa rinnakkain ja onnistuin aika hyvin pitämään ne erillään. Sisäinen pelko ja paine olivat kuitenkin todella suuret, pelkäsin että touhu menisi "överiksi", pelkäsin että joutuisin sairaalaan. Verenpaineeni yläpaine hipoi kahtasataa ja pelkäsin fyysisen terveyteni puolesta. En ollut koskaan ymmärtänyt mikä rasitus fyysiseen kehoon kohdistuu kun ihminen käy psyykkisesti ylikierroksilla.

Tämä kokemus olisi voinut olla todella erilainen jos minulla ei olisi ollut pelkoa, ja jos en olisi taistellut prosessia vastaan. No oppia ikä kaikki.

Akuuttia psykoositilaa kesti vain päivän, ja liu'uin siihen tilaan ambulanssimatkalla sairaalaan, niin paljon osastolle joutuminen minua hirvitti. Koin että olin jossain elokuvassa, kaikki olivat näyttelijöitä, sairaalan potilaat ja lääkärit. Maailmassa tapahtui suuria mullistuksia, ihmiset heräilivät huomaamaan mitä olemme maapallollemme tekemässä, rauha ja rakkaus alkoivat saada kaaoksen keskellä jalansijaa ja minä olin tapahtuman katalysaattori. Minä olin se ihminen jonka piti kuolla ja uhrautua jotta kaikki tämä olisi mahdollista. Minulla oli vaihtoehto: joko palaisin takaisin kotiin ja unohtaisin kokemukseni ja kaikki palaisi ennalleen tai sitten voisin uhrata itseni, kuolla, siirtyä "seuraavalle tasolle" ja näin pelastaa maailman. Valinta tuntui riipaisevalta mutta olin valmis kuolemaan ja etsin osastolta ovea tai jotain jonka kautta voisin siirtyä seuraavaan maailmaan. No eiväthän ne ovet auenneet ja lopuksi uhkasin potkaista ikkunan sisään jolloin minulle annettiin rauhoittava piikki. Tunsin jollain tasolla että kaiken tämän, sairaalaan joutuminen ja injektio, sen oli tarkoitus tapahtua jotta se pyyhkisi pois edellisen traumaattisen kerran.

Seuraavana päivänä olin jo "normaalitilassa" vaikka jouduin jäämään sairaalaan vielä pariksi viikoksi. Kun pääsin sairaalasta etsin netistä tietoa psykoosista ja henkisyydestä ja löysin tonneittain informaatiota - englanniksi. Luin tätä materiaalia aivan haltioituneena. Kokemukseni ei ollutkaan sairautta! Se oli henkinen kriisi jonka kautta ihminen vahvistuu, eheytyy. En pystynyt miettimään mitään muuta kuin tätä. Tunsin että jotain täytyy tehdä, sairaaloissa hoidetaan ihmisiä aivan väärällä tavalla! Olin todella käärmeissäni sairaalalle joka ei ollut osannut tukea ja auttaa minua, asioiden muuttamisen halu tuntui pakahduttavalta. Ajatukset tapahtuneesta pyörivät mielessäni, en saanut kunnolla nukuttua. Poikani ollessa kuusi kuukautta jouduin uudestaan sairaalaan akuutin psykoosin takia. (No, akuutti psykoosi. Aika kauan näin itsekin nämä kokemukset "oikeastaan psykooseina" vaikka kaikille toitotin että ne ovat henkisiä eheyttäviä kriisejä. Olen vasta viime aikoina alkanut nähdä että se mitä koin oli todellakin arvokas eheyttävä kokemus, ja sen takia sitä ei voi kutsua psykoosiksi.)

Yönä jona jouduin sairaalaan minulla oli kauheita kauhukohtauksia, painajaisia, heräsin huutaen. Olin pari päivää aiemmin ajatellut että jos kertoisin jollekin psykiatrille ajatuksistani henkimaailmasta hän voisi hyvin taas laittaa minut pakkohoitoon vaikka en olisi millään lailla psykoottinen. Jokin minussa ihan muljahti pelosta kun tämä ajatus tuli mieleen, ja luulen että jokin prosessi lähti siitä liikkeelle. Samalla minulla oli tunne että minun täytyy palata sairaalaan, oikoakseni virheet, saadakseni oikeutta. Minun oli saatava heidät ymmärtämään että minua on kohdeltu väärin ja että ihmisiä koko ajan kohdellaan väärin, minun oli pakko saada muutosta asiaan.

Kävimme sinä yönä ensiavussa mutta sieltä meidät lähetettiin kotiin nukkumaan. Aamulla lähdimme sairaalaan ja matkalla sinne annoin miehelleni ajo-ohjeita samalla kun katselin ihmeellisen kaunista auringonnousua ja tiesin että oli tapahtunut maailmanlaajuinen ydinkatastrofi jonka seurauksena osa ihmisistä oli siirtynyt "toiselle puolelle" ja toiset, tietämättömät ja viattomat, olivat vielä normaalimaailmassa. Minä sukkuloin molempien maailmoiden välillä ja se tuntui hyvin rankalta. Sairaalaan pihalle pääsimme mutta sitten en halunnut enää mennä osastolle sisälle, siihen tarvittiin taas poliisia. Minut laitettiin eristykseen ja annettiin injektio vaikka tein koko ajan vain passiivista vastarintaa. Jouduin riistuutumaan hoitajien edessä ja jopa vihkisormus täytyi antaa pois. Minusta tämä oli tavattoman nöyryyttävää ja eristyksessä oli ahdistavaa olla tietenkin. Nukuin kuitenkin pitkään ja olin herättyäni jo selkotilassa.

Ero tällä kertaa edelliseen sairaalajaksoon oli että nyt tiesin mitä minulle tapahtui, minulla oli tietoa asiasta. Edellisellä kerralla olin ollut hyvin epävarma, tuntenut että en uskalla luottaa itseeni ja uusiin tuntemuksiini, analysoin ja epäilin itseäni jatkuvasti. Nyt en tehnyt sitä enää, olin itsevarma ja kritisoin hoitoa kovaan ääneen, ja juttelin energioista ja henkimaailman asioista. Hoitajat varmaan näkivät tämän yhtenä sairauden merkkinä. Jouduin olemaan sairaalassa kolme viikkoa vaikka "toivuin" paljon nopeammin kuin edellisellä kerralla. Keskustelut omahoitajan kanssa toimivat ihan hyvin, hän teki juuri lopputyötä psykiatriasta ja uskonnosta ja sanoi että hän tuntee ihmisiä jotka ovat parantuneet esimerkiksi skitsofreniasta vaihtoehtohoitojen ja taideterapian avulla. Hoitava psykiatri oli myös sympaattinen tapaus vaikka häneen oli alussa vähän vaikea saada kontaktia ja vaikka hänellä ei juuri ollut tietoa psykoosista henkisenä kriisinä.

Itselle oli tietysti jollain lailla yllätys että "psykoosi" uusi. Mutta luulen että se oli jollain lailla välttämätöntä, liian paljon oli jäänyt käsittelemättä edellisiltä kerroilta. Psykiatrilleni mielenterveystoimistossa ja hoitajalleni kerroin että en koe että kyseessä oli sairaus, että episodi oli kaiken kaikkiaan eheyttävä kokemus, ja että paljon siitä minkä koin oli totta, sitä ei täällä meidän kulttuurissa vain ymmärretä. Psykiatri pyysi minulta anteeksi aiempaa traumatisoivaa "hoitoa", mikä tuntui mukavalta, ja hoitajakin oli avoin tyyppi joka suhtautui kannustavasti mietteisiini.

Tuntuu jotenkin vähän rankalta kirjata näitä tapahtumia. Luulisi että se voisi olla terapeuttistakin... Halusin nyt yrittää kirjoittaa näistä kuitenkin, ehkä niitä kokeneet löytävät yhtymäkohtia, ja ne jotka vain ovat seuranneet jonkun psykoosia sivusta ehkä ymmärtävät paremmin mitä kokemuksen aikana ihmisten päässä voi liikkua. Psykoosissakin ihmisen käytös noudattaa tiettyä logiikkaa, niin sanotusti. Luulen että psykoosiaikaiset kokemukset ovat hyvin merkityksellisiä, ne peilaavat sitä mitä ihmisen sisällä tapahtuu. Paranemisen kannalta olisi tärkeää osata ymmärtää ja tulkita näitä kokemuksia. Niiden leimaaaminen arvottomiksi harhoiksi ei vie ihmistä eteenpäin itsetuntemuksen polulla. Minusta psykoosikokemuksia voisi tulkita vähän niinkuin unia ja yrittää löytää niiden merkityksiä.

Se mikä tekee psykoosikokemuksesta niin sekavan on kai se että ihminen ei osaa erottaa sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Sisäiset prosessit, sisäinen myllerrys heijastetaan ulkoiseen todellisuuteen jossa normaalitkin asiat saavat symbolisia merkityksiä. Siitä huolimatta tämä prosessi on jotain joka ihmisen ehkä täytyy käydä läpi jotta "palaset voisivat loksahtaa kohdalleen". Ympärilleen hän tarvitsisi ihmisiä joita tämä sisäinen myllerrys ei pelota ja jotka tietävät että prosessilla voi olla eheyttävä vaikutus.

Psykoosi - henkinen kriisi

Olen kuullut muutaman eri psykiatrin sanovan että eri ihmisten psykoosiaikaiset kokemukset poikkeavat kovasti toisistaan. Itse olen huomannut että päinvastoin, kokemukset ovat ällistyttävän samanlaisia. On kuin olisimme käyneet samassa paikassa, ja niinhän me kai olemmekin. Minusta olisi kovin tärkeää että psykiatrit ja hoitohenkilökunta tietäisivät mitä ihminen psykoottisella matkallaan kokee, vaikka kokemusta ei tietenkään voi koskaan kunnolla ymmärtää jos sitä ei ole itse kokenut. Kokemusta ei mielestäni kannata analysoida pilalle, vaan tulisi tiedostaa sen syvällinen ja mystinen ulottuvuus.

Psykoosissa, tai psykoosia muistuttavassa henkisessä kriisissä, ihmisessä voi vapautua suunnaton määrä energiaa. Itse olin tavattoman energinen, tunsin itseni vahvemmaksi, voimakkaammaksi, viisaammaksi kuin koskaan. Kokonaan uusi maailma, uusi ulottuvuus aukeni minulle, sain uusia kykyjä ymmärtää maailmankaikkeuden salaisuuksia, näin kaikki "kosmiset yhteydet". Tämä on mielestäni positiivinen voimaannuttava tunne joka kannattaa ottaa kokemuksesta mukaansa, eikä nähdä sitä sairaana. Psykoottistyyppisessä kokemuksessa on yhteyksiä siihen mitä monessa eri kulttuurissa kutsutaan valaistumiseksi, mutta meillä länsimaissa ei ole tietoa eikä ymmärrystä näistä kokemuksista, siksi niille ei ehkä saa oikeaa tukea.

Psykoottista kriisiä seuraa yleensä ns. integraatiovaihe, joka voi kestää pitkään, itsellä luulen että kesti noin vuoden. Sitä miettii ja jäsentää, etsii merkitystä kokemuksesta. Olisi hyvin onnellista jos kokemuksesta löytäisi positiiviset ja voimaa-antavat aspektit. Kokemus voi syventää ihmisen itsetuntemusta ja yleensä se lisää empatiakykyä. Itselläni kokemuksestani tuli ponnahduslauta henkisen asioiden oppimiselle ja kehittämiselle itsessäni ja m.m parantamisen opiskeluun.

Olen kuullut että monella psykoosi romuttaa itsetunnon ja syöksee ihmisen depressioon. Uskon että näin käy jos ihminen ei pysty integroimaan kokemusta, ja tämä ehkä usein tapahtuu jos ihminen ei saa kriisin jälkeen oikeaa tukea ja tietoa. Ympäristön asenteella on suuri merkitys. Jos kaikki ympäristössä viestittävät, sanallisesti ja sanattomasti, että kokemus oli jotain kamalaa jota pitää tulevaisuudessa yrittää välttää, tämä vaikuttaa suuresti herkässä tilassa olevaan ihmiseen, ja hän alkaa ehkä itse vieroksua kokemusta ja pelätä sen uusiutumista. Ihminen silloin vieraannuttaa itsensä osasta omaa itseään, elää peläten omaa itseään, yrittäen pitää epätoivotut osat loitolla. Kokemus laittaa ihmisen sisäiseen vankilaan sen sijaan että se toimisi vapauttavasti, niinkuin tarkoitus olisi. Psykoosi tekee oikeasti sairaaksi sen sijaan että se toimisi eheyttävästi. Kokemuksesta selviämisen avain on siinä että kriisi käydään läpi, sille antaudutaan, sitä ei paeta. Kokemuksesta selviääkin helpommin jos on vähän enemmän ikää ja elämänkokemusta ja jos omaa jotain tietoa henkisistä opeista.

Asiantuntijat ovat aika yksimielisiä siitä että kaikki psykoosit eivät suinkaan ole positiivisia henkisiä kehityskriisejä. Joillakin voi olla biologinen syy, tai voivat olla päihteidenkäytön laukaisemia. Paranoidisten harhojen kokeminen ja väkivaltainen käytös itseä tai muita kohtaan yleensä sulkee pois sen että kyseessä olisi positiivinen kriisi. Loppupeleissä luulen että ihminen itse tietää sen onko kyseessä minkälainen kriisi, ei ehkä sen sekavimmassa vaiheessa mutta kun pahin myrsky on laantunut. Monet psykoosin kokeneet suhtautuvat kovin negatiivisesti teoriaan että kokemus voisi olla positiivinen: he ovat silloin luonnollisesti oikeassa, omalta kohdaltaan. En siis halua kehottaa ketään tekemään hätiköityjä päätöksiä tai luopumaan suinpäin lääkkeistään. Mutta toivon että ne jotka kokevat että psykoosi on enemmän kuin vain patologiaa saisivat myös tietoa psykoosin positiivisista puolista.

Eri tyyppisiä henkisiä kriisejä

Sain käsiini Stanislav ja Christina Grofin kirjan "Spiritual Emergency". He kirjoittavat että monet kokemukset erilaisista, jopa hyvin dramaattisilta ja peräti psykoottisilta vaikuttavista muuntuneista tajunnantiloista, eivät välttämättä ole oireita sairaudesta lääketieteellisessä mielessä. Sen sijaan he näkevät nämä kokemukset tietoisuuden evoluution kriiseinä tai henkisinä hätätiloina, joita voi verrata maailman eri mystisissä traditioissa kuvattuihin tajunnantiloihin. Henkilöt jotka läpikäyvät tällaisen henkisen kriisin tarvitsevat opastusta ihmisiltä joilla on henkilökohtaista ja ammatillista kokemusta eri tajunnantiloista. Patologisoivat leimat ja erilaisten turruttavien keinojen, kuten estolääkityksen, käyttö voi vaarantaa prosessin positiivisen lopputuloksen.

Grofit jakavat nämä henkiset kriisit kymmeneen eri ryhmään, joista minusta kolme vaikuttavat erityisen kiinnostavilta ja ehkä lähiten vastaavat omia kokemuksiani. Nämä ovat: shamanistinen kriisi, tietoisuuden yhtenäisyyden kokemus ja psykologinen uudistuminen keskukseen palaamisen kautta:

Shamanistinen kriisi

Shamanismi on universaali ilmiö jota esiintyy useissa kulttuureissa ja joka on pysynyt voimissaan aina meidän päiviimme asti. Se on ihmiskunnan vanhin uskonto ja parannustaito. Grofit näkevät että se on kytköksissä johonkin hyvin perustavanlaatuisiin ja syvällisiin aspekteihin ihmisen psyykessä.

Monen shamaanin "ura" alkaa dramaattisella visioiden täyttämällä episodilla jota myös kutsutaaan "shamanistiseksi sairaudeksi". Tulevat shamaanit saattavat menettää kontaktin ympäristönsä kanssa ja kokea voimakkaita sisäisiä näkyjä. He tekevät matkoja tuonpuoleiseen maailmaan ja kohtaavat demoneja jotka altistavat heidät kamaliin kidutuksiin ja koettelemuksiin. Tämä prosessi usein kulminoituu kuoleman ja hajoamisen kokemuksiin jota seuraa uudelleensyntyminen.

Nämä episodit voivat, jos ne saatetaan menestyksellisesti loppuun, olla hyvin parantavia ja eheyttäviä. Tulevan shamaanin henkinen ja myös hänen fyysinen terveytensä voi parantua tämän kriisin kautta dramaattisella tavalla ja hän voi saada arvokkaita oivalluksia luonnonvoimien ja sairauksien luontesta. Kriisin jälkeen henkilöstä tulee shamaani, yhteiskuntaansa täysin toiminnallinen ja kunnioitettu jäsen.

Myös länsimaissa ihmiset voivat kokea episodeja jotka muistuttavat läheisesti shamanistista kriisiä. Henkilöt jotka läpikäyvät tällaista kriisiä voivat luoda spontaanisti rituaaleja jotka ovat identtisiä eri kulttuurien shamaanien käyttämien rituaalejen kanssa.

Tietoisuuden yhtenäisyyden kokemus

Tähän kokemukseen kuuluu henkilökohtaisten rajojen liukenemisen tunne ja yhtenäisyyden tunne toisten ihmisten, luonnon tai koko universumin kanssa. On kuin ihminen yhdistyisi jonkin luovan kosmisen voiman tai Jumalan kanssa ja kokemus voi tuntua hyvin pyhältä. Ihminen voi kokea myös ajan ja paikan rajojen "liukenemisen". Hän voi kokea syvällistä rauhaa tai ylitsevuotavaa onnea ja ekstaattisuutta.

Amerikkalainen psykologi Abraham Maslow antoi näille nimeksi "huippukokemukset" (peak experience). Hän oli kovin kriittinen länsimaista psykiatriaa kohtaan siksi että sillä on taipumus sotkea nämä tilat mielisairauksiin. Maslowin mukaan nämä kokemukset tulisi nähdä pikemminkin yliluonnollisina kuin luonnottomina ilmiöinä. Näiden kokemusten seurauksena henkilön toimintakyky voi parantua, hän ikäänkuin löytää oman potentiaalinsa. Jos kokemukseen puututaan negatiivisella tavalla näin ei ehkä käy.

Psykologinen uudistuminen keskuksen palaamisen kautta

Kalifornialainen psykiatri John Weir Perry on tutkinut näitä kriisejä ja hän puhuu "uudistumisprosessista", joka helposti voi sivullisen silmissä näyttää täysin psykoottiselta käyttäytymiseltä.

Psyykkisessä uudistumiskriisissä olevien ihmisten psyyke on kuin valtava taistelukenttä jossa myllertää kosminen taistelu Hyvän ja Pahan, Valon ja Pimeyden välillä. Heidän ajatuksissaan liikkuu kuoleman eri teemoja, ja vastakkaisuuksien problematiikkaa kuten sukupuolten erot.

He kokevat olevansa kosmisesti merkittävien tapahtumien keskuksessa ja olevansa tärkeitä maailman tulevaisuuden kannalta. Heillä voi olla visioita menneisyydestä, historiallisista tapahtumista, maailman luomisesta ja paratiisin ajoista, ja he voivat yrittää korjata mennesyydessä tapahtuneet "virheet".

Kokemus voi aluksi olla kaoottinen ja sekasortoinen mutta muuttuu pikkuhiljaa miellyttävämmäksi ja alkaa liikkua kohti ratkaisua. Prosessi voi kulminoitua "pyhän liiton" kokemukseen; tämä voi tapahtua kuvitteellisen partnerin tai jonkin omassa elämässä olevan henkilön kanssa ja tämä yleensä kuvastaa sitä että maskuliininen ja feminiininen puoli henkilön persoonallisuudessa ovat saavuttamassa tasapainon.

Kokemukseen voi myös liittyä vaihe jolloin nämä loistokkaat kokemukset nähdään tapahtumana joka kohottaa ihmisen muita korkeampaan henkiseen statukseen kuten suureksi johtajaksi, maailman pelastajaksi tai jopa universimin hallitsijaksi. Henkilö voi kokea henkisen jälleensymisen joka korvaa aiemmat kuolema-teeman liittyneet ajatukset.

Kokemuksen loppuvaiheen ja integraation aikana henkilö usein visualisoi ihanteellisen tulevaisuuden - uuden maailman jota ohjaa rakkaus ja oikeudenmukaisuus. Henkilö myös ymmärtää että koko draama oli psykologinen transformaatio joka rajoittui henkilön sisäiseen maailmaan. Tämä kokemus saattaa ihmisen kosketukseen oman keskuksensa, syvimmän ja todellisimman minuutemme kanssa jota Hindulaisessa traditiossa kutsutaan Atman-Brahmaniksi, sisäiseksi jumalallisuudeksi. Näiden episodejen positiivinen vaikutus ja niiden runsas yhteys historiallisten arkkityyppien kanssa osoittaa että on hyvin epätodennäköistä että prosessi on vain sairaiden aivojen kaoottinen tuotos.

Minusta on ällistyttävää löytää tällaisia kuvauksia prosesseista jotka useimmat psykiatrit suoralta kädeltä leimaisivat psykooseiksi ja hallusinaatioiksi. Ensimmäisten psykoosieni jälkeen uskoin itsekin että kaikki kokemani oli arvotonta harhaa. No, nyt tiedän paremmin.

Perustietoa psykoosista henkisenä kriisinä

Etsin netistä tietoa suomeksi psykoosiin liittyvistä henkisistä kokemuksista, tai psykoosista henkisenä kriisinä. En löydä mitään. Voiko olla että täällä asiasta ei ole yhtään tietoa? Englanniksi asiasta löytyy runsaasti tietoa ja ruotsiksikin jonkun verran. Parhaat lähteet joita olen löytänyt on spiritualemergency.blogspot.com ja bipolar-or-wakingup.blogspot.com. Alan ihmisiä jotka työskentelevät asian parissa on m.m. Stanislav ja Christina Grof, Emma Bragdon, David Lukoff. Uraa uurtavaa tutkimusta aiheesta on tehnyt m.m. John Weir Perry ja R.D. Laing.

On todella harmi että psykoosista henkisenä kriisinä ei löydy tietoa suomeksi. Luulen että tässä maassa on valtavasti ihmisiä jotka ovat saaneet kertakaikkiaan vääränlaista hoitoa. Alan tutkijat ovat sitä mieltä että osa psykooseiksi luokitelluista häiriöistä ovat todella psykooseja, mutta usein saman leiman saa kun kyseessä on henkinen tai hengellinen kriisi.

Kirjoitin Mielenterveyden keskusliiton Revanssi-lehteen ajatuksiani psykoosista, kopioin sen nyt tähän:

Psykiatria näkee psykoosin yleensä sairautena, mutta psykoosi voi myös olla elämänkriisi jolla on syvälle ulottuva positiivinen vaikutus ihmisen elämään. Psykiatrien käyttämässä diagnostiikkamanuaalissa DSM-IV:ssa on uusi diagnoosi "Religious or Spiritual Problem", tämä muistuttaa tavallista psykoosia mutta sillä on parempi ennuste: ihminen voi kriisin jälkeen olla paremmassa psyykkisessä kunnossa kuin ennen kriisiä. Kysymyksessä voi olla äkillinen ja raju henkinen muutosprosessi, henkinen herääminen tai tajunnanlaajeneminen, jonka kautta ihminen löytää itsestään uusia kykyjä ja uusia ulottuvuuksia.

Amerikkalainen psykiatri Stanislav Grof tutkii vaimonsa Christinan kanssa eri tajunnan tasoja ja puhuu henkisestä heräämisestä psykoosin yhteydessä. Kun kyseessä on tämänlainen muutosprosessi, ihminen tarvitsee tukea ja tietoa prosessista, ja silloin prosessin keskeyttäminen esimerkiksi lääkityksen avulla on haitallista. Sen sijaan ihminen tarvitsee apua prosessin läpikäymisessä ja prosessin ymmärtämisessä ja integroinnissa.

On monia muita psykiatreja ja psykologeja sekä maallikoita jotka työskentelevät tästä näkemyksestä lähtöisin. Yhteistä heille on se, että heillä on omakohtaisia kokemuksia psykoottisesta maailmasta. Koululääketieteeltä ja useimmilta psykiatrilta nämä kokemukset puuttuvat. Psykiatria ei myöskään ole kovin paljon tutkinut psykoottisia kokemuksia ja yrittänyt ymmärtää ja tulkita niitä, vaan leimaa ne hallusinaatioiksi ja harhoiksi eikä pidä kokemuksia arvossa. Kuitenkin se mitä ihminen kokee psykoosissa on syvältä hänen alitajunnastaan kumpuavaa materiaalia, joka vastaanotettuna ja oikein tulkittuna voi auttaa ihmistä suuresti ymmärtämään itseään syvällisellä tasolla.

Mitä psykoosissa tapahtuu?

Erään näkemyksen mukaan psykoosissa ihmisen ns. egorakenteet hajoavat ja ihmisen piilossa ollut osa ikäänkuin ottaa vallan. Egorakenteet ovat ne osa ihmistä jotka ovat syntyneet kasvatuksen, kulttuurin ja muiden ihmisten odotusten perusteella, ihmisen "uloin kerros". Usein nämä egorakenteet eivät vastaa sitä mitä ihminen todella haluaa ja silloin ihminen voi ajautua kriisiin tai jokin vaikea tapahtuma voi syöstä ihmisen tyhjän päälle.

Kun on kyseessä psykoosia muistuttava henkinen kriisi, se mikä on sairasta ei ole itse psykoosi vaan psykoosia edeltänyt persoonallisuus. Ihminen ei ehkä syvällisellä tasolla ole ollut kontaktissa itseensä ja ei ehkä ole elänyt omista tarpeistaan käsin vaan muiden odotusten mukaan. Psykoosi on psyyken epätoivoinen yritys eheyttää ihmisen mieli ja saattaa hänet kontaktiin oman itsensä kanssa. Sen takia psykoosiin tulisi suhtautua arvokkaana kokemuksena, jolla voi olla jopa parantava vaikutus. Kaikki psykoosit eivät ehkä ole henkisiä heräämisiä, mutta jos ihminen psykoosin aikana tuntee itsensä euforiseksi ja energiseksi ja tuntee että on tapahtumassa jotain "elämää suurempaa", on luultavaa, että kyseessä ei ole sairaus vaan kriisi, jolla voi olla positiiviset vaikutukset.

Psykoosissa ihminen voi kokea edellämainittua euforiaa ja energisyyttä. Unentarve voi vähentyä ja ihminen kokee todellisuuden eri tavalla, aistituntemukset muuttuvat paljon vahvemmiksi. Ihminen voi kokea uudenlaisen yhteyden kaikkeen olemassa olevaan ja tuntea korkeamman voiman läsnäolon. Melko tavallista on että ihminen kokee tai kuulee Jumalan tai kokee olevansa uudelleensyntynyt Jeesus. Nämä kokemukset eivät ole ollenkaan niin "sairaita" kuin miltä kuullostavat, ja niillä voi olla suuri elämänkatsomusta muuttava vaikutus ihmiseen. Erään teorian mukaan kokemus on niin mullistava, että sitä on vaikea edes sanoin kuvailla ja lähimmin sitä voi kuvailla käyttäen symbolisia käsitteitä kuten Jeesus ja Jumala. Jumala on sanoinkuvaamaton rakkauden voima joka löytyy jokaisen ihmisen sisältä. Myös epäuskonnollisesti voidaan puhua ns. Kristus-tietouden kohoamisesta ihmisessä: henkilössä aktivoituu sydänkeskuksesta käsin uudenlainen empatia kaikkea elävää kohtaan, eli ihminen löytää itsestään puolen jota Jeesus symbolisoi. Kokemus on niin valtava, että ihmiseltä voi hetkeksi mennä jalat alta, mutta tästä kokemuksesta palautuu kyllä normaalielämään. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää että nämä kokemukset ja niiden arvo ymmärretään, ja että ihminen ei kadota kaikkia uusia puolia jota hän on voinut löytää itsessään, vaan että hän voi integroida ne persoonallisuuteensa. Silloin psykoosiaikaisista kokemuksista voi tulla voimavara, sen sijaan, että ne olisivat jotain negatiivista, jota vastaan täytyy taistella. Ikävä kyllä nykypsykiatria harvoin pystyy auttamaan ihmistä tässä prosessissa, ja sen seurauksena moni henkisen muutoskriisin läpikäynyt hylkää kokemuksensa patologiana ja masentuu kokemuksen jälkeen.

Psykoosissa ihminen menee "rajan toiselle puolelle" eli tekee matkaa psyykensä osiin, jotka ovat muuten piilossa, omaan alitajuntaansa. Koska ihminen on eri tajunnan tilassa, normaalitodellisuus alkaa näyttää erilaiselta, ihminen projisoi materiaalia alitajunnastaan päivätodellisuuteen. Monet asiat ympäristössä ottavat silloin eri muodon ja niiden merkitys ihmiselle muuttuu. On tärkeää, että ympäristö ymmärtää, että psykoosissa oleva ihminen näkee ja kokee tämän takia kaiken eri tavalla ja että ihmistä ei kannata yrittää saada näkemään todellisuutta normaalilla tavalla. Jonkun ajan kuluttua kriisi menee yleensä itsellään ohi. Ihminen ilmaisee kokemansa usein symbolikielellä, joten varsinkin hoitohenkilökunnan olisi tärkeää yrittää ymmärtää näitä symboleita, sen sijaan että kokemukset leimataan harhoiksi ja hallusinaatioiksi. Kokemukset voivat olla ihmiselle itselleen kovin tärkeitä ja merkityksellisiä, ja hänen tulisi saada käydä ne läpi turvallisessa ja hyväksyvässä ympäristössä.

Psykoosissa voi myös nousta esille piilossa olleita traumoja ja niihin kytkettyjä tunteita ja pelkotiloja. Siksi psykoosi ei aina ole pelkästään miellyttävä ja euforinen kokemus. Ihminen on myös tuntemattomalla maaperällä omassa alitajunnassaan ja tämä voi olla pelottava kokemus. Ympäristön ymmärtävä ja rauhoittava suhtautuminen voi tässä auttaa suuresti. Psykoosissa ihmisellä voi olla suuri tarve jakaa kokemuksensa ja ympärilläolijoiden tulisi ottaa tämä vastaan tuomitsematta kokemuksia. On virhe yrittää vakuuttaa ihmiselle että se mitä hän kokee ei ole totta tai kieltää häntä puhumasta siitä. Esiin nousseiden traumojen ja pelkotilojen läpikäyminen vi olla raskasta ja pelottavaa, mutta sillä voi olla hyvin helpottava vaikutus ihmiselle itselle, kun psosessi on käyty läpi.

Filosofi Ken Wilberin mukaan ihminen kehittyy henkisesti koko ajan, tapahtuu niin kutsuttua tietoisuuden evoluutiota. Ihminen kehittää syvällisemmän ymmärryksen omasta itsestään ja omasta tarkoituksestaan maailmankaikkeudessa. Joskus tämä henkinen kehitys ottaa äkkipyrähdyksen ja ihminen voi joutua sen aikana kriisiin tai sitten joku kriisi työntää ihmisen eteenpäin tietoisuuden kehityksen polulla. Nämä kriisit voivat olla vaikeita ja vaativia, mutta niillä voi oikein ymmärrettynä olla positiivinen vaikutus ihmisen omaan henkiseen kehitykseen. Toivon että psykiatria tulevaisuudessa kehittyy ymmärtämään psykoosissa piilevät positiiviset aspektit.