Sean Blackwellin Healing Program

En ole kirjoitellut kuulumisia tosi pitkään aikaan... vaikka aika paljon tässä on sitten viimeksi tapahtunut.

Tällä hetkellä opiskelen life coachiksi, ja olen syventänyt tietojani ja taitojani energiaparantamisessa ja shamanismissa. Tämän myötä olen joutunut vielä syvällisemmin luotaamaan itseäni... ja kävi ilmi että en ollut vieläkään täysin selvittänyt tuota traumaa, pakkohoidosta 17-vuotiaana. Löysin opettajia ja mentoreita jotka tukivat minua prosessissani selvittää mitä minulle oikein tuolloin tapahtui. Mieleni oli kapseloinut nämä muistikuvat, täysin piilottanut ne minulta. Ne olivat ilmeisesti liian vaikeita kestää.

Nämä traumamuistikuvat aktivoituivat pitkin vuotta, alkaen syksystä 2013 ja suuren osan vuotta 2014.  Olin kolme kertaa sairaalahoidossa. Ensimmäisellä kerralla psykoosi toistui, mutta toisella ja kolmannella kerralla olin jo saanut pelkoni kutistettua "pelkiksi" ohimeneviksi paniikkikohtauksiksi ja ahdistukseksi. Tiesin mitä päässä tapahtuu, miten vanhaan traumaan liittyvä liian vaikea tunnelataus estää traumamuiston normaalin prosessoinnin jolloin trauma jää "elämään", ja heijastuu takaisin pelkotiloina ja hallusinaationa - mutta tämä tieto ei auttanut minua ratkaisemaan asiaa. Pelkotilan ollessa päällä ihminen on survival-modessa, paniikkitilanteessa, jolloin rationaalinen ajattelu ei vain toimi.

Syksyllä 2014 minulla oli tilaisuus työskennellä Seanin kanssa, sain olla yksi hänen hoitomenetelmänsä koekaniineista. Sean asui luonani 10 päivää, ja kokeilimme tekniikkaa jossa hengityksen avulla ohitetaan tietoinen mieli jotta päästään käsiksi alitajunnassa oleviin solmuihin. Minulla oli muutama todella voimallinen kokemus, jossa jonkinlaista tukossa ollutta emotionaalista energiaa vapautui. Muutama kuukausi tämän jälkeen minulle alkoi nousta mieleen traumaan liittyviä muistikuvia. Kun minut 17-vuotiaana väkivaltaisesti sidottiin ja eristettiin, kehoni oli ilmeisesti mennyt jonkinlaiseen immobilisaatioreaktioon. Se on kehon primitiivinen suojareaktio, jossa elintoiminnot hidastuvat jotta "vihollinen" ei pystyisi havaitsemaan uhria. Tämä kokemus oli ollut minulle todella kammottava, ja mieleni oli tukahduttanut muistikuvan siitä melkein saman tien.

Kun minulle selvisi mitä minulle oli oikeasti tapahtunut, pelkotilat ja n.s. hallusinaatiot, jotka olivat olleet aktivoituneita suuren osan tuota vuotta, alkoivat haihtua. Traumamuistikuvien aktivoituminen tuntui kamalalta, mutta uskon että se on myös eheytymiseen tähtäävä prosessi: mieli yrittää elää muistia uudelleen, käsitellä sen valmiiksi, jotta siitä voisi "päästä eroon", ja jotta tapahtuman voisi siirtää menneisyyteen niin että se ei enää haittaisi tämänpäiväistä elämää.

Omalla kohdallani tuo traumamuisto oli niin vaikea että se oli täysin haudattu tietoiselta mieleltäni, ja siksi hyvin vaikea saada sieltä esiin, eheyttää. Tiedän että monella ihmisellä on hyvin vaikeita kokemuksia, lapsuuden ajan väkivaltaa, hyväksikäyttöä, ym, muistoja ja kokemuksia jotka sitten aikuisiällä ymmärrettävästi "kummittelevat". Nuo loukatut ja satutetut osat itsestämme jotka hakevat eheytymistä... Näihin kipeisiin osiin itsestämme meidän tulisi suhtautua kaikkein myötätuntoisimmin, rakastavasti, hyväksyen. Se ei ole koskaan oma vika että joku on kohdellut kaltoin, rikkonut, satuttanut. Niin ei olisi saanut käydä, mutta niin ehkä kävi. Voimme tukea toinen toisiamme, nähdä että kipeistä jutuista huolimatta olemme vahvoja ja rakkauden arvoisia, ja että voimme eheytyä vaikeistakin haavoista.

Laitan tähän Seanin erään asiakkaan, Monin, videosarjan omasta kokemuksestaan Seanin hoitomenetelmästä. Lisätietoa Seanin "healing retreat"-jutusta löytyy Seanin sivuilta. Sean on luultavasti loka-marraskuussa 2015 Euroopassa, ja hänellä on mahdollisuus tulla myös Suomeen, jos täällä on halukkaita asiakkaita. Tuo hänen ohjelmansa on aika kallis, 180$/päivä, mutta ainakin minulle se oli kyllä joka pennin arvoinen, ja vähän enemmänkin.

Aurinkoa kaikille! Tässä Monin videot:

https://www.youtube.com/watch?v=L5n48sHU0_o&t=8s

Lääkkeistä

En itse ota mitään lääkkeitä tällä hetkellä. Psykoosien yhteydessä söin lääkkeitä (Risperdal 2 mg) muutamia kuukausia, ja lopetin sitten hitaasti. En saanut lopettamisesta mitään oireita. En muutenkaan tuntenut että tuo Risperdal oikeastaan vaikutti minuun mitenkään, ja siksi suostuinkin sitä syömään.

Kerroin lääkärilleni jo sairaalassa pakkohoidossa ollessani että en aio sitten jatkaa lääkitystä kovin pitkään. Lääkärit eivät puoltaneet lopettamista, mutta eivät myöskään mahtaneet asialle mitään. Kun muutamaa vuotta myöhemmin tapasin minua sairaalassa hoitaneen lääkärin, hän myönsi: -niin, no voihan tuo lääkkeettömyys toimiakin...

Mielestäni on ihan ok ottaa lääkkeitä akuuteissa vaiheessa, jos tuntuu että muuten ei selviä, tai jos esimerkiksi haluaa jotenkuten pystyä toimimaan "normaalimaailmassa" tänä aikana. Kun minulla on itse ollut viime vuosina muutamaan otteeseen ajanjaksoja jolloin olen herkistynyt stressin tai vaikeiden elämäntilanteiden takia, olen ottanut lääkettä muutamia päiviä hyvin pieniä annoksia. Mutta tässäkin tulisi saada itse päättää haluaako lääkkeitä vai ei. On kamalaa että ihmisiä vielä väkisin injisoidaan, se voi aiheuttaa niin pahoja traumoja... ja muutenkin lääkityksestä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä, lääkityskin voi saada ihmiset "sekaisin".

Pitkäaikasta n.s. estolääkitystä en ymmärrä ollenkaan. Tosin jos joku tuntee että haluaa syödä jotain lääkettä, tuntee että se auttaa eikä siitä ole haittavaikutuksia, tämä on tietenkin ihan ok. Jokaisen tulisi tehdä niinkuin itsestä tuntuu oikealta. Mutta oma näkemykseni on että estolääkitys nimenomaan estää vaikeiden asioiden nousemista pintaan, asioiden jotka tulisi nostaa esille ja käsitellä, jotta näistä voisi vapautua. Estolääkitys mielestäni myötävaikuttaa siihen että ihmiset kroonistuvat. Harhat, hallusinaatiot, äänet ja pelkotilat - niitä ei tulisi yrittää vaientaa, vaan kohdata ne. Nämä asiat eivät ole meistä ulkopuolisia asioita vaikka ne tuntuvat siltä, ne ovat luultavasti jotain menneisyyden vaikeita kokemuksia jotka tulisi voida integroida, jotta paraneminen olisi mahdollista. Toisaalta sitten tähän työstämiseen ja kohtaamiseen tarvitsisi apua ja tukea, ja sitä tämän päivän psykiatrinen hoito ei osaa antaa.

Uskon myös että antipsykoottiset lääkkeet ovat usein turhia lyhyissä ja intensiivisissa psykooseissa, ja että pelkät uni- ja ahdistuslääkkeet voisivat toimia paremmin. Nämä eivät keskeyttäisi psykoottista prosessia, mikä olisi tärkeää, mutta unilääke voisi auttaa nukkumisessa että aivot saavat välillä vähän taukoa ja pahimmista peloista ja ahdistuksista voisi selvitä rauhoittavien avulla.

Psykiatri ei voi pakottaa ketään potilasta syömään lääkkeitä, paitsi jos potilas on sairaalassa tahdonvastaisessa hoidossa. Jos joku potilas haluaa lopettaa lääkityksensä, niin minusta lääkärien tulisi kunnioittaa sitä ja auttaa potilaita lääkityksen lopettamisessa. Olen kuullut monen ihmisen sanovan että he haluaisivat lopettaa lääkityksensä mutta lääkäri kieltää sen. Mutta ei kukaan lääkäri voi avohoidossa olevaa potilasta pakottaakaan, kyllä ne lääkkeet voi itse lopettaa jos siltä tuntuu. Jos päättää tehdä näin, lääkitys kannattaa lopettaa hyvin hitaasti ja asteittain, tähän kannattaa käyttää useampi kuukausi. On hyvä varautua siihen että lääkkeiden vähentäminen ja lopettaminen aiheuttaa keikkumista, mutta se kyllä tasaantuu aikanaan.

Traumatyöskentelyä

Luulin jo että olin löytänyt tasapainon ja paranemisen, mutta puolitoista vuotta sitten koin jälleen psykoosin. Jotain itseasiassa tapahtui kun kirjoitin blogitekstiä "Pakkohoitotapaus". Kirjoittaessani kokemuksista eristyksestä 17-vuotiaana sain jonkinlaisen flash-backin tapahtumasta. Tunne oli niin intensiivinen että oli kuin huoneen seinät olisivat tunnelatauksen voimasta liukuneet erilleen. Hetken olin tuossa kauhussa, muistikuvissa jotka olivat olleet haudattuja yli 20 vuotta. Luulen että siitä lähti jokin liikkeelle.

Se mitä koin 17-vuotiaana suljetulla osastolla oli kuin monta päivää kestävää kidutusta. Ymmärrän nyt täysin miksi psykiatriselle osastolle joutuminen pelottaa minua enemmän kuin mikään asia maailmassa. Kun olen viime vuosien aikana joutunut sairaalaan minut on aina väkisin injisoitu ja laitettu eristykseen. Traumatisoiminen on toistettu, huolimatta siitä että hoitohenkilökunnalla on ollut tiedossaan että tällainen hoito on aiheuttanut minulle pahan trauman. Tämän pelon kanssa on vaikea tulla toimeen sillä se on todellinen pelko, se ei ole kuvitteellinen.

Tämän psykoosin jälkeen ymmärsin että minun täytyisi jotenkin käsitellä traumani jotta nämä pelot eivät enää vainoaisi minua. Pääsin puolen vuoden traumaterapiaan ja tein aktiivisesti "sisäistä työskentelyä", meditaatioita, visualisointiharjoituksia. Yritin myös valmistautua seuraavaan kertaan, sillä tiesin että sellainen on varmasti tulossa. Yritin jopa vähän kaivella traumaani esiin tietoisesti... tuntui että se oli tosi jumissa jossain.

Puoli vuotta psykoosin jälkeen minut pyydettiin luennoimaan pakkohoidosta eräässä konferenssissa, ja tämä laittoi taas jotain liikkeelle minussa. Luento meni hyvin, vaikka olin pari viikkoa "puolipsykoottisessa" tilassa. Koin kaikki samat tuntemukset kuin yleensä psykoosissa, energiaherkkyyden, jonkinasteisen todellisuuden muuttumisen. Mutta nyt tämä oli minulle jo aika tuttua ja pystyin olemaan vähän rennompi prosessin aikana. Tiesin että jos en puhu näistä tuntemuksista liian paljon muille, tämä sisäinen myllerrys ei näy ulospäin, kukaan ei huomaa sitä ja olen turvassa. Mieheni ja muutamat ystävät olivat tietoisia tapahtumista ja osasivat tukea minua oikealla lailla, hermostumatta asiasta liikaa. Sain myös tukea muutamalta ihmiseltä jotka olin löytänyt Sean Blackwellin (BipolarORwakingUP) kautta ja myös Seanilta itseltään.

Minulla oli muutama horror-yö... Pelot valtasivat minut illalla, tuntui kuin ympärilläni olisi jotain pahaa, kuin takanani olisi joku, jotain kamalaa, pimeää. Pelkäsin että alkaisin nähdä kuolleita henkiä tai jotain, pelkäsin että silloin hajoaisin kokonaan. Tätä kauhua on vaikea kuvata, se oli kammottavaa. Yritin selvitä siitä toistamalla mantroja, ajattelemalla että olen rakkauden ympäröimää, toistin mielessäni "on ok pelätä, on ok pelätä...". Tämä ei auttanut, kauhu valtasi minut täysin. Aloin jossain vaiheessa täristä holtittomasti ja muistin lukeneeni Peter Levinen traumaterapiasta, jossa tärinä nähdään keskushermoston luonnollisena tapana nollata itsensä trauman jälkeen. Annoin tärinän täristä ja sitä kesti noin 10-15 minuuttia. Hampaani kalisivat. Tuntui että jokin jätti minut. Sen jälkeen pelkoa ei enää ollut samalla lailla, mutta en pystynyt nukkumaan koko yönä, ja seuraavina öinä nukuin vain muutamia tunteja. Pelko palasi muutamia kertoja, mutta ei enää yhtä intensiivisenä. Pelot liittyivät aina jotenkin sairaalakokemukseeni, mieleen tuli kuvia ambulanssiin joutumisesta, tilanteista sairaalaanjoutumisen yhteydessä.

Pelkojen kohtaaminen normaalissa tajunnantilassa oli pelottavampaa kuin pelkojen kokeminen psykoosissa. Tämä sai minut ajattelemaan että ehkä psykoosi sittenkin on myös jonkinlainen psyykkinen suoja liian vaikeita tunnetiloja vastaan, samalla kun se voi aktivoida ihmisessä piilossa olevia resursseja työstää näitä tunnetiloja.

Tilanne rauhoittui pikkuhiljaa. Tällaisten energioiden velloessa sisällä voi olla hankalaa olla, muistan että pystyin parhaiten rauhoittumaan silloin kun kävelytin koiriani ja poimin kukkasia pellon varrelta jotka järjestin kimppuiksi, tein niistä mandaloita. Se tuntui hyvin terapeuttiselta. Musiikki auttoi myös, m.m. Rasmuksen No Fear soi uudestaan ja uudestaan...

Käytin apuna lääkkeitä, otin Risperdalia 2 mg muutaman viikon ja sitten vähensin pikkuhiljaa ja lopetin kokonaan. Noin kuukausi näiden tapahtumien jälkeen minut valtasi totaalinen väsymys, tuntui että vain nukuin. Tätä kesti joitakin viikkoja ja sitten olo oli melko normaali.

Olin tosi iloinen ja ylpeä siitä että olin selvinnyt prosessista läpi joutumatta sairaalaan. Joku hoitaja oli miehelleni kerran sanonut että jos "oireita" ilmenee minut täytyy vain tuoda sairaalaan, ei ole muuta vaihtoehtoa. No eivät ne n.s. ammattilaisetkaan aina tiedä. Juttelin myös prosessin aikana erään hoitajan kanssa joka vaikutti jotenkin hätääntyvän tilanteesta, tivasi paljonko olin nukkunut, sanoi minulle mitä minun pitäisi ja ei pitäisi tehdä, oli sillä kannalla että prosessia täytyy jarruttaa. Tämä keskustelu ei auttanut minua yhtään, vaan teki minut vain levottomammaksi. Luojan kiitos minulla oli ympärilläni ihmisiä joiden kanssa saatoin jakaa kokemani ilman että he hermostuivat asiasta, vaan pysyivät rauhallisina ja luottivat siihen että selviän.

Tunnen että olen jotenkin vielä vakaampi nyt kun olen kaiken tämän käytyn läpi ja työstänyt läpi traumaani, kohdannut sen. Kun minulla pari kuukautta sitten oli hankala ajanjakso töissä, selvisin siitä eri lailla kun ennen olisin tehnyt, se ei niin keikuttanut minua. Voi kunpa tämä psykoosin hoito kehittyisi sellaiseksi että ihmisiä autettaisiin prosessoimaan vaikeuksiaan sen sijaan että heidät vain turrutetaan lääkeillä... Uskon tämän jälkeen vielä enemmän siihen että "paraneminen" ja eheytyminen, tasapainon löytäminen on kaikille mahdollista, vaikka sen löytäminen voi viedä aikaa.

Jaakko Seikkula ja Avoin dialogi

Psykoterapian professori Jaakko Seikkula on Torniossa sijaitsevassa Keroputaan sairaalassa kehittänyt menetelmän psykoosin hoitoon, jolla on saatu todella rohkaisevia tuloksia. Jossain sanottiin että nämä tulokset ovat läntisen maailman parhaita, ja että skitsofrenia on katoamassa alueelta jossa tätä hoitoa käytetään, sillä potilaiden psykoosit eivät toistu eli potilaat eivät kroonistu.

Menetelmästä käytetään nimeä Avoin Dialogi ja mielestäni siinä on joitain yhtymäkohtia esim. John Weir Perryn vaihtoehtoiselle psykoosihoidolle. Seikkulan tiimi näkee että psykoosissa jokin ongelma on kasvanut ylivoimaisen suureksi ja potilaalla ei ole sanoja kuvata tätä ongelmaa muuten kuin psykoottisella kielellä. Jos potilaan kanssa luodaan dialoginen vuorovaikutus, eli potilaan psykoottinen tarina kuullaan ja otetaan vastaan yrittämättä muuttaa sitä, potilas pikkuhiljaa itse löytää keinot ilmaista ongelman sanoilla jotka muutkin ymmärtävät. Oikeanlaisessa hyväksyvässä vuorovaikutuksessa potilaan tarina liikkuu eteenpäin kohti ratkaisua. Tämä hoitomuoto poikkeaa radikaalisti yleensä käytössä olevasta hoitomuodosta, jossa psykoosi keskeytetään lääkkeillä ja potilaan psykoottiseen puheeseen suhtaudutaan torjuvasti.

Avoin dialogi- menetelmään kuuluu myös että psykoosi yritetään hoitaa kotona jos mahdollista. Hoito toteutetaan hoitokokouksina yleensä potilaan kotona, ja näihin hoitokokouksiin osallistuu tiimi jonka kokoonpano yritetään pitää koko hoidon ajan samana. Lisäksi mukaan otetaan perhettä, ystävätkin, jos tuntevat että pystyvät osallistumaan. Alussa, akuutissa vaiheessa,  kokoonnutaan jopa päivittäin, ja hoito pyritään aloittamaan mahdollisimman pian, eli ei odoteta psykoosin laantumista ennenkuin voidaan käydä keskusteluja. Hoitohenkilökunta keskustelee potilaan tilanteesta vain potilaan itse läsnäollessa, eli touhu on todella avointa, asioista ei puhuta potilaan selän takana. Tärkeää on myös että potilaalla on olo että hänellä on sananvalta omassa hoidossaan. Nämäkin asiat poikkeavat suuresti normaalista psykiatrisesta hoidosta jossa potilasta kuunnellaan periaatteessa mutta ei käytännössä. Tämän menetelmän sivuvaikutuksiin kuuluu että potilaat selviävät ylenesä psykoosin jälkeen melko vähillä, tai kokonaan ilman, lääkkeitä.

Avoin Dialogi-menetelmällä hoidetuista potilaista 85% pystyi myöhemmin palaamaan normaaliin työelämään, ja 80%:lla potilaista ei esiintynyt uudelleen psykoottisia oireita 5 vuoden seurannassa. Menetelmällä ollaan saatu niin hyviä tuloksia että olisi toivottavaa että tämä leviäisi muihinkin maan sairaaloihin. Suomi voisi olla varsinainen edelläkävijämaa psyykoosien ja skitsofrenian hoidossa.

Pakkohoitotapaus

Elän tällä hetkellä hyvin mielenkiintoista aikaa, sillä yksi tavoite joka minulla tällä "mielenterveystyölläni" oli, yllättäen toteutui.

Olin viime talvena mukana vertaistukiryhmässä jonne kokoontui pieni ryhmä ihmisiä ja jossa paasasin psykoosin hyvistä puolista ja haukuin mielenterveyspalveluja ja sairaalahoitoa. Ryhmä pantiin kesällä tauolle ja syksyllä eräs ryhmän jäsenistä otti minuun yhteyttä: hän oli, kuten minä vuotta aikaisemmin, lopettanut lääkkeensä ja pyysi minua mukaan tueksi lääkärikäynnille "kertomaan psykoosin positiivisista puolista". Lääkäriaika peruuntui ja menimmekin sen sijaan hänen luokseen kahville, juttelimme elämästämme, diagnooseistamme, Steiner-pedagogiikasta, taiteesta ja teatterista, lapsista kissoista ja koirista. Löysimme mielenkiintoisia yhtymäkohtia elämäntarinoistamme, m.m. olimme molemmat käyneet samaa "Luovan toiminnan linjaa" Anjalankoskelaisessa kansanopistossa, eri vuosina kylläkin. Ystävystyimme ja kävin seuraavina viikkoina vielä muutamia kertoja hänen luonaan. Kutsutaan tätä ystävääni tässä vaikka Anneksi.

Lääkkeen poisjättämisestä tuli Annelle pientä maniaa ja univaikeuksia mutta muuten kaikki sujui ok, ainakin mitä minä pystyin päättelemään. Itse hän sanoi että olo on ihana, vahva, että oma sisäinen ääni oli löytymässä. Että hän alkoi vihdoin pitää puoliaan ja protestoida jos joku kohteli häntä kaltoin. Talvella hän oli vielä ollut kovin epävarma ja hakenut itsensä ulkopuolelta näkemystä siihen miten hänen tulisi toimia. Sanoin Annelle että en silloin talvella oikein uskonut että hän kuuluu siihen kategoriaan ihmisiä joka tämän prosessin pystyy menestyksekkäästi käymään läpi. Mitä me tästä opimme.. koskaan ei pidä aliarvioida ihmistä ja hänen sisäisiä voimavarojaan.

Tunteet tietenkin oli tätä vaihetta läpikäydessä pinnassa ja kuulemma Annelta paloi pinna jossain väärässä paikassa väärälle ihmiselle. Joku ilmoitti asiasta sosiaalitoimistoon ja ilmeisesti myös mielenterveystoimistoon. Annella on teini-ikäinen poika joten sosiaalitoimistosta tultiin ilmoittamatta kotikäynnille ja Anne vietiin autolla apteekkiin hakemaan lääkettä. Asiaa sivusta seuraavana minusta tuntui siltä että tässä vaiheessa kuvaan astui pelko ja ahdistus, tunne että joku kyttää ja yrittää vain pysäyttää prosessiin jota Anne itse halusi käydä läpi. "..Anne, sulla on nyt vähän vauhtia..."  "...Anne saatko sä tällä hetkellä nukuttua.." ".. ootko ottanut lääkkeet Anne hei..".

Ymmärrän kyllä ihmisten huolen. Hyväähän kaikki vain tarkoittavat. Kaikkihan yrittävät vain auttaa. En nyt ole sarkastinen, sanon tämän ihan tosissaan. Uskon että sosiaalitantat, psykiatrit ja hoitajat, jopa poliisit aidosti kyllä välittävät ja yrittävät parhaan kykynsä mukaan auttaa. Sosiaaliviranomaisen mielestä varmasti olisi parasta jos mielisairauden oireet pidetään lääkityksellä kurissa niin että arkielämä sujuu ja lapsista voi huolehtia oma vanhempi omassa kotona. Psykiatrin mielestä olisi varmaan parasta jos mielisairauden oireet pidetään lääkityksellä kurissa niin että ihminen on jotensakin toimintakykyinen ja pystyy elämän niin normaalia elämää kuin mahdollista. Kaikki kyllä haluavat auttaa, mutta tämä apu vain ei ole ihan sellaista mitä ihminen tarvitsee. Tämän avun lähtökohta ei ole se mitä pulassa oleva ihminen oikesti tarvitsee ja haluaa. Tämän avun lähtökohta on se mitä kukin omassa mielessään olettaa ihmisen tarvitsevan, ja tämän takia se menee pieleen. Jokaisella ihmisellä, potilaalla, lääkärillä ja hoitajalla, on oma arvo-ja ajatusmaailmansa joka on rakentunut juuri tämän ihmisen elämäntilanteiden ja kasvuympäristön tuloksena. Jossain määrin jokaisen ihmisen arvo- ja ajatusmaailmat poikkeavat toisistaan. Jos kahden ihmisen arvo- ja ajatusmaailmat ovat hyvin kaukana toisistaan, ja he eivät osaa ymmärtää ja kunnioittaa toistensa maailmoita, voi syntyä ongelmia. Tämä on se ongelma jonka mielenterveyspotilaat usein kohtaavat: heidän ajatusmaailmansa on liian kaukana psykiatrin rationaalisesta ajattelusta jotta psykiatri kykenisi sitä ymmärtämään. Kommunikaatiossa on usein häiriöitä: potilas ei osaa kunnolla kommunikoida, ja psykiatri ei osaa luoda empaattista kontaktia potilaaseen ja siten edesauttaa tätä kommunikoimaan. Potilas tietää että tässä tilanteessa hänellä ei ole mitään valtaa, psykiatri päättää kaiken: hoidon keston, lääkityksen. Tilanne on potilaan kannalta hyvin ahdistava ja levottomuutta herättävä. Joskus sisäinen stressi tässä tilanteessa kasvaa niin kovaksi että potilas nimenomaan silloin kun hänen pitäisi pystyä kertomaan olotilastaan psykiatrille, menee aivan lukkoon tai hajoaa.

No mitäs Annelle sitten tapahtui? Anne oli yöllä "siivonnut vinttiä" (kirjaimellisesti) ja ilmeisesti oli tullut riitaa naapurin kanssa joka ei pitänyt siitä että vinttiä siivotaan ja hän oli ilmoittanut asiasta jonnekin. Poliisit hakivat Annen tarkkailulähetteellä sairaalaan. Tarkkailuajan 4:nä päivänä menin Annen pyynnöstä tukihenkilöksi mukaan sairaalaan, ilmoittamatta asiasta etukäteen hoitohenkilökunnalle. Painotin Annelle että hänellä on oikeus ottaa mukaansa tukihenkilö lääkärin tapaamiseen, sanoin että kukaan, ei hoitaja eikä lääkäri, voi häneltä tätä oikeutta evätä. Seurasin Annea haamuna sairaalassa jotta häntä ei napattaisi lääkäriin ilman minua. Selitin osastonhoitajalle että minulla on lastenhoitaja kotona vain aamupäivän ajan ja tiedän että potilas ei voi koskaan tietää ja mitenkään vaikuttaa siihen koska hän pääsee lääkäriin, mutta minulla ei ole aikaa päivystää osastolla kuin aamupäivä että jos olisi mitenkään mahdollista nähdä lääkäri aamupäivän aikana. Minulle kerrottiin että lääkäri ei ole kansliassa, että lääkäri jonka näen istuvan kansliassa ei ole osaston lääkäri vaan "muuten vaan siellä", joten tätä lääkäriä ei voi nähdä. Minulle kerrottiin että Anne pääsee lääkäriin ikävä kyllä  vasta iltapäivällä koska hänen omahoitajansa ei ole paikalla eikä osaston lääkärikään.

Sanoin että älkää jauhako paskaa, minä tiedän miten tämä laitos toimii, missä osaston lääkäri on ja koska hänet saa nähdä? Hoitaja kertoi kärsivällisesti että kukaan ei tiedä ja että lääkäriin ei saada yhteyttä. Sanoin että hei haloo, kännykät on keksitty, älkää kohdelko ihan kuin idioottia. Voi huokaus. Tuollaiseen asenteeseen pitäisi jo olla tottunut mutta kyllä se aina vähän ottaa päähän.

Tilanne rupesi oikeasti sapettamaan, mutta ajattelin Annea ja laitoin kaiken peliin. Kerroin hoitajalle hiljaisella äänellä rehellisesti, rauhallisesti ja yliasiallisesti miten itse näin tilanteen ja vetosin häneen että hän auttaisi minua. Sanoin: minä teen tässä kaikkeni, joten etkö sinäkin voisi. Tämä hoitaja oli onneksi sellainen joka on ollut osastolla kauan ja jonka kanssa olin paljon jutellut, joten hän tiesi että olin tosissani. Pian kohta saimme Annen kanssa nähdä lääkärin.

Kerroin lääkärille että olen vertaistukena tilanteessa, että olen jutellut sosiaaliviranomaisen ja omaisten kanssa tilanteesta, ja tietenkin paljon Annen kanssa, ja että uskon että minulla on jonkinnäköinen kokonaiskuva siitä missä mennään. Lääkäri kysyi haluammeko nähdä paperit sitten jälkeenpäin, sanoin että ehdottomasti, potilas haluaa kaikki paperit, epikriisit ym. Kysyin mikä on lääkärin näkemys tilanteesta, kun meillä nyt kaikilla kuitenkin on erilainen näkemys. Painotin että kaikkein tärkein näkemys on tietenkin Annen oma, häntä tässä pitää kuunnella. Sanoin että olen vain tukena mukana, että Anne voi puhua itse, minä puhun vain silloin jos hän haluaa. Anne sanoi että hän haluaa että minä selittäisin lääkärille hänen tilanteen.

Tämä koko touhu oli sillai vähän kinkkistä että en ole tehnyt tätä ennen, Anne on ensimmäinen henkilö jolle toimin tukihenkilönä tässä tilanteessa. Tiesin että minun tulisi pysyä vain taustalla, mutta olen luonteeltani kauhean puhelias joten kun pääsen käyntiin siitä ei tahdo tulla loppua. Ajattelin että lääkäri ja hoitajat ehkä ajattelevat että olen siellä vain puhumassa "itseäni irti", käyn läpi omaa vastaavanlaista tilannettani joka tapahtui pari vuotta aikaisemmin. No osittainhan he olivat oikeassa. On vaikea pysyä objektiivisena siinä tilanteessa. Toisaalta vertaistuesta kun on kysymys, niin ei tarvitsekaan pysyä objektiivisena. Minulle itselleni koko kokemus tuntui toisaalta rankalta mutta toisaalta hyvin antoisalta ja terapeuttiseltakin.

Takaisin tuonne lääkärin huoneeseen, ajattelin että on ehkä hyvä heittää kehiin heti aluksi vähän lakitermejä, joten kerroin että kun nyt päätetään jatkotoimenpiteistä niin en itse näe että on olemassa juridisia perusteita laittaa potilas tahdonvastaiseen hoitoon, sillä potilaalla ei ole häiriintynyt todellisuudentaju (akuutti pikainen psykoositila oli Annen kertoman mukaan jo sivuutettu kun hän oli kotona edellisviikonloppuna) eli potilas on ehkä hieman maaninen mutta ei psykoottinen. Jotta potilas voitaisi määrätä tahdonvastaiseen hoitoon hänen tulisi olla psykoottinen. Tämä on yksi pakkohoidon kolmesta kriteeristä, joiden kaikkien pitäisi täyttyä ja siis  vielä yhtäaikaa, jotta potilas voitaisiin määrätä tahdonvastaiseen hoitoon. Toiset kaksi kriteeriä ovat että potilaan tila huononee ilman sairaalahoitoa ja että avohoidon puolelta ei löydy riittäviä hoitomuotoja, jotain sinnepäin. Sanoin että pelkään että Annen tila pikemminkin huononee sairaalassa, ja että koti olisi paikka jossa hän voisi rentoutua, laulaa ja kuunnella musiikkia kenenkään häiritsemättä, ja että tämä paremmin edesauttaisi paranemista kuin sairaalahoito. Avohoidon puolelta voisi jotain otta avuksi jos Anne haluaa, mutta kodinhoidossa ei ole ollut ongelmaa, päinvastoin Annen mielestä siivoaminen, tiskaaminen ja ruoan laittaminen ovat tässä tilanteessa hyvää terapiaa. Eli sanoin että mielestäni nämä kriteerit eivät täyty sikäli että sairaalaosasto, jossa ei yleisen rauhan säilymisen takia voi elää tunteitansa täysin ulos, ei ole paras paikka tällä hetkellä kun olisi tärkeää saada käydä tunteita ja menneisyyden traumaattisia asioita rauhassa läpi. Tässä kohtaa Anne, joka oli muuten istunut hiljaa masentuneen näköisenä, puhkesi itkuun ja kertoi että hänellä on traumaa vanhempiensa kuolemasta ym ja että hän sitä nyt käy läpi. Anne lähti huoneesta ulos ja tuli takaisin sisään muutamia kertoja, sanoin: nou hätä, pärjäät hienosti.

Lääkäri vaikutti sympaattiselta ja oli niinsanotusti "hyvin kontaktissa", eli tunsin että hän kuunteli ja ymmärsi tilanteen. Olin elänyt toivossa että pakkohoidolta vältyttäisiin ja että Anne voisi jatkaa vapaaehtoisessa hoidossa, mutta tiesin että näin luultavasti ei käy. Sanoin että minun suurin huolenaiheeni on se että jos Annea pidetään sairaalassa väkisin tämä voi aiheuttaa niin paljon stressiä että hän ajautuu maanisesta tilasta psykoosiin. Anne laski leikkiä että voisi jäädä sairaalaan vaikka vuodeksi, on oma huone ja safkat tulee eteen, "mutta pihalle olisi kiva päästä, luontoon, sillä sillä on niin terapeuttinen vaikutus." Mieluiten Anne halusi kuitenkin kotiin. Lääkäri kysyi vielä mitä mieltä oltiin lääkityksestä, Annelle oli aloitettu Zyprexa pienellä annostuksella ja Annen mielestä tämä oli hyvä, ei aiheuttanut zombie-oloa. Minullekin Anne oli kahdenkesken sanonut että lääkitys on ihan hyvä, kerroin tämän lääkärille.

Lääkäri sitten sanoi että selvä, hän on sitä mieltä että kotiin vaan, hän kirjoittaa reseptin ja paperit jne. Asiassa on vain sellainen mutka että koska hän ei ole vielä valmistunut psykiatri, hänen täytyy hyväksyttää tämä päätös ylilääkärillä, mutta kyllä hän uskoo että asia on ok. Minä olin aivan monttu auki: voiko tämä olla mahdollista? Eli siis kotiin? Ei tämä näin voi käydä.. siis tietenkin näinhän tämän pitäisi käydä mutta ei se näin vain käy. Olin kuullut että ylilääkäri on vähän tiukkapipo ja tykkää laittaa pakkohoitoon vaikka ei löydy perusteluja. Sanoin lääkärille että se mitä hän sanoi kuullostaa loistavalta ja on juuri oikea päätös, mutta tiedän että se ei vastaa tämän sairaalan hoitokäytäntöä. Sanoin että jumankauta minua itseäni pidettiin pakkohoidossa vielä neljä päivää sen jälkeen kun lääkäri oli todennut että "ei mitään viitteitä psykoottisesta ajattelusta, potilas on hyvin kontaktissa, oivaltava, verbaalisesti lahjakas" tai jotain sinnepäin, ja vaikka vetosin ja vetosin lääkäriin että en mitenkään pysty motivoitumaan hoitoon jos minut pakotetaan siihen. Mutta ajattelin että nyt ei varmaan ole oikea hetki alkaa siitä napisemaan, ja sanoin että joo tuota loistavaa fantastista kiitos kiitos ja poistuin äkkiä lääkärin huoneesta ennenkuin hän ehtisi muutta mieltään. Anne oli lähtenyt huoneesta vähän aikaisemmin, ja kun nyt kerroin hänelle hyvät uutiset, hän melkein itki ilosta. Soitin asiasta hänen omaisilleen ja sanoin että kaikki näyttää olevan kunnossa ja poistun tästä sitten takavasemmalle, he hoitavat asiat tästä varmaan eteenpäin. Sanoin että maalaan nyt ehkä piruja seinälle mutta saattaa käydä niin että ylilääkäri päättää perua koko homman, mutta siinä tapauksessa en kyllä jätä asiaa siihen, vaan he voivat ottaa minuun uudestaan yhteyttä ja katsotaan mitä sitten keksitään. Olin kuitenkin todella toiveikas, sillä tiesin että lääkäri jonka olimme nähneet oli toiminut oikein ja lain mukaan,  ja että pakkohoitoon laittaminen tässä tilanteessa olisi todellakin ollut väärin.

No niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, Anne soitti iltapäivällä murtuneena että ylilääkäri oli laittanut hänet pakkohoitoon. Anne oli asiasta raivoissaan, pirstaleina, surullinen, masentunut, toivonsa menettänyt. Tiedän itse miltä tuollainen pelleily tuntuu, minkälainen olo siitä tulee, ja uskon että tämä ylilääkäri ei voi mitenkään sitä ymmärtää tai ei hän muuten käyttäytyisi noin. Uskon yhä vain siihen että pohjimmaltaan jokainen yrittää auttaa. Joskus kuitenkin tulee melkein sellainen olo että mitä jotkut psykiatrit oikein yrittävät tehdä, kasata ihmiselle niin paljon paineita että hän varmasti murtuu?

Pakkohoito on potilaalle sen verran traumaattinen kokemus että sitä tulisi mielestäni käyttää ihan äärimmäisenä keinona, silloin kun ihminen on oikesti niin pihalla ja psykoottinen että hän ei tajua itse edes olevansa pakkohoidossa. Ihminen joka ymmärtää olevansa pakkohoidossa ja pystyy tuntemaan sen että hänen vapautensa riistetään, että häneltä viedään oikeus päättää omasta elämästään, että hänen liikkumisvapauttaan rajoitetaan, on mielestäni liian terve pakkohoitoon. Pakkohoito aiheuttaa näissä tilanteissa nöyryytyksen tunnetta ja itsetunnon romahtamista. Itsetunto on asia jota ihminen kipeästi tarvitsee lisää silloin kun hänellä on jokin psyykkinen kriisi meneillään, hän ei tarvitse sitä että häneltä herkässä tilassa ollessaan viedään viimeisetkin itsetunnon rippeet.

Niin ja sitten yleensä joku kiva hoitaja hieroo vielä päälle päätteeksi vähän suolaa haavoihin: .."voi kuule Anne, jälkeenpäin sinä kyllä vielä kiität meitä..". Juu. Suokaa nyt anteeksi mutta itse näytin osastolle kyllä sormea. Mutta vasta sitten tietenkin kun minut oli uloskirjoitettu ja olin nähnyt päätöksen mustaa valkoisella ja kun olin turvallisen välimatkan päässä. Sairaalassa sisällä ollessani olin kyllä sitä mieltä että "itseasiassa on ihan hyvä että olen täällä ja haluan oikeastaan itsekin olla täällä". Uskon että mieli kehittelee tällaisen ajatuksen suojamekanismiksi kestämään nöyryytyksen jota on muuten liian vaikea kestää.

Olin itse eristyksessä 17-vuotiaana, paniikissa ja pakokauhussa, sillä minua oli jo kolmatta päivää yritetty tappaa. Minuun oli pistetty tappavia myrkkyinjektioita, ja happikin oli minulta otettu pois, mutta minä en vain suostunut kuolemaan, en pystynyt. Tiesin että ympärillä supistiin: miten se voi vielä elää, eikö sitä saa mitenkään kuolemaan, tiesin että he eivät voineet uskoa että vielä kaiken tuon jälkeen olin hengissä, enkä voinut itsekään oikein ymmärtää sitä. Vanhempani tulivat sairaalaan ja vaativat saada nähdä minut. He eivät antaneet periksi vaan hakivat minut eristyksestä ulos. Hyppäsin isäni syliin, turvaan. Pääsin katatonisesta tilasta normaaliin psykoosiin. En ollut suostunut syömään ja minua aiottiin pakkosyöttää, letkut oli jo laitettu pöydälle valmiiksi. Isäni ilmoitti että hänen tytärtään ei pakkosyötetä ja vaati nähdä lääkäriä. Kun vanhempani olivat läsnä söin hyvällä ruokahalulla.
Mitä minulle olisi tapahtunut jos kukaan ei olisi auttanut minua? Jos perheeni olisi uskonut hoitajia joiden mielestä .."tällä hetkellä on kyllä kaikille paras että hän ei näe ketään, tulkaa vaikka ylihuomenna..." Ehkä he jollakin tapaa vaistosivat tuskani ja jaksoivat vaatia päästä katsomaan minua. Eivät onneksi tienneet että tämä  on laitoksen sisällä mahdotonta.

Mikä siinä on että lääkärit määrävät ihmisiä lainvastaisesti ja mielivaltaisesti pakkohoitoon? Liiallinen pakkohoitoon määrääminen on yksi suuri syy siihen että potilaat eivät halua hakeutua hoitoon ollenkaan. Kun pakkohoidon on kerran kokenut tekee ihan mitä vaan ettei siihen tilanteeseen joudu uudestaan. Annen omaiset sanoivat minulle että varo nyt sitten kun menet sinne sairaalaan ettei sinuakin laiteta pakkohoitoon. Sanoin että no se riski on tietenkin aina olemassa heh heh. Oikeasti niin ei naurata kyllä yhtään. Annen tilanteessa ylilääkäri oli päättänyt pakkohoidosta ilmeisesti ilman että olisi edes haastatellut potilasta. Tällä hetkellä tilanne on se että Anne viruu pakkohoidossa ja mieliala heittelee epätoivon ja toiveikkuuden välillä. Toivottavsti hän ei ajaudu tästä nyt psykoosiin, tai no, toisaalta, kaikki mikä ei tapa vahvistaa. Tunnen hänet sen verran hyvin että uskon että hän ponnahtaa sieltä kyllä vielä pystyyn. Täytyy vain jaksaa uskoa että kaikella on jokin tarkoitus ja että kaikki kääntyy parhaiten päin.

Tarina on täysin fiktiivinen. Vitsi, vitsi. Kunpa olisikin.

Paranemisen mekanismit

Itämaisen lääketieteen mukaan suuri osa sairauksista johtuu kehon tai energian epätasapainosta, ja paraneminen on sitä että keho autetaan takaisin luontaiseen tasapainon tilaan. Uskon että mielenterveyden ongelmissa on kyse samasta, ja että useimmiten epätasapainosta voi päästä tasapainoon jos jaksaa tehdä asian eteen töitä.

Paranemisen mekanismit ovat varmaan jokaiselle vähän erilaiset ja jokainen tietää parhaiten itse mikä juuri itselle on oikein. Minusta paranemisen mekanismeihin ei kuulu se että ihminen hyväksyy sairauden osaksi omaa identiteettiään. Se miten ihminen näkee itsensä muokkaa hänen tulevaisuuttaan, joten enemmän hyötyä on varmaan siitä että näkee itsellään mahdollisuuden parantua täysin terveeksi. Kun puhutaan psykoosista positiivisena henkisenä kriisinä, nähdään että psykoosi aiheutuu paljolti siitä että ihminen ei ole syvällisellä tasolla kontaktissa minuutensa kanssa. Paranemiseen kuuluu että ihminen luo tämän kontaktin omaan minuuteensa uudelleen. Psykoosissa tämä voi tapahtua spontaanisti ja persoonallisuuden muutokset voivat jäädä pysyviksi, tai sitten sitä voi psykoosissa kokea välähdyksen siitä mikä tämä muuttunut tila voisi olla, ja psykoosin laannuttua työskennellä saavuttaakseen tämän tilan. Tähän tarkoitukseen on olemassa valtavasti eri kikkoja ja keinoja... joten jokaiselle löytyy varmasti jotakin.

Itselleni olen löytänyt vahvoiksi apuvälineiksi meditaation ja mielikuva- ja rentoutusharjoitukset. Oma ajatteluni, suhtautumiseni itseeni ja maailmaan on ajan kanssa muuttunut aika lailla. Jouduin tosin sinnikkäästi harrastamaan näitä vuoden verran ennenkuin sain kunnon tuloksia, joten periksi ei kannata heti antaa, eikä välttämättä odottaa nopeita muutoksia. Psyyken prosessit voivat viedä paljon aikaa ja kannattaa olla kärsivällinen. Psyyken prosesseille ei muutenkaan oikestaan ole mitään loppua, maaliin ei pääse tavallaan koskaan, joten miksi hoppuilla. Henkiseen ajatteluun kuuluu ajatus että ihminen on joka hetki täydellinen ja kaikki hänen elämässään on joka hetki tarkoituksenmukaista: liika yrittäminen ja ponnistelu jonkin asian saavuttamiseksi kannattaa lopettaa, ja sen sijaan antaa vain asioiden tapahtua omalla painollaan. Olla täysillä läsnä ja hyväksyä juuri se mitä elämässä sillä hetkellä tapahtuu.

Uskon että mielenterveysongelmaisilla aivot tavallaan toimivat "väärällä tavalla". Jos ihminen ei elä "omaa elämäänsä", vaan esimerkiksi elää muiden määrittelemien odotusten mukaan, syntyy sisäinen ristiriita, mikä aiheuttaa psyykkistä stressiä. Koetut traumat voivat myös aiheuttaa sen että ihminen jää elämään krooniseen stressitilaan, jossa häntä vaivaavat ahdistavat ajatukset ja pelkotilat. Hyvä uutinen on että jokainen pystyy muuttamaan sitä tapaa millä oma ajattelu toimii, edellyttäen että todella haluaa tätä ja on valmis ottamaan vastuun omasta paranemisestaan. Kannattaa kysyä itseltään haluaako todella parantua? Yllättävän monelle mielenterveyden ongelmista kärsiville sairaudesta on tullut suoja josta ei raaskita luopua. Jokainen saa tässä asiassa tehdä niinkuin haluaa, joten jollei ihmisellä itsellään ole motivaatiota parantua, häntä ei kannata painostaa siihen.

Jaa miten aivot sitten saadaan toimimaan "oikealla tavalla". Tavoitteena on siis saattaa ihminen jollain keinolla kontaktiin oman minuutensa, oman sisimpänsä kanssa. Voisi sanoa että tavoitteena on luoda terve itsetunto. Luoda tila jossa ihminen hyväksyy itsensä eikä vaadi täydellisyyttä, vaan pystyy pitämään itsestään varjopuolistaan huolimatta. Tila jossa hänelle ei ole niin tärkeää se mitä muut hänestä ajattelevat ja jossa ei ole tärkeää "antaa itsestään hyvää kuvaa", vaan jossa tuntee että voi olla oma itsensä ilman paineita. Olla liikaa analysoimatta ja miettimättä joka käännettä. Olla vaan, sillai että oleminen tuntuu helpolta ja kevyeltä.

Hyvän alkusysäyksen tälle prosessille voi saada jo siitä että lausuu mielessään aikomuksen että tulee löytämään tasapainon tilan. Aikomukset työstäytyvät ihmisen alitajunnassa, jossa tapahtuu voimallisia prosesseja. Joillakin voi olla eri terapioista paljon hyötyä, varsinkin taide- ja musiikkiterapioista joissa pyritään pääsemään käsiksi tukahdutettuihin tunnetiloihin. Itse luin paljon kirjallisuutta, kaikennäköistä psykologiaa. Kannattaa kuulostella itseään, valita ne keinot jotka tuntuvat itsestään hyviltä ja oikeilta.

Psykooseja kokeneelle hyviä harjoituksia voivat olla erilaiset maadoitusharjoitukset. Keho on se mikä ankkuroi meidät tähän fyysiseen todellisuuteen, "maadoittaa" meidät,  joten tätä voi tehostaa siten että  esimerkiksi päivittäin keskittyä hetkeksi tietoisesti tuntemaan oman kehonsa ja sen energiat. Moni psykoosialtis ihminen kärsii myös "yliajattelusta", eli sitä ajattelee ja kehittelee koko ajan mielikuvia päässään eikä ole kunnolla läsnä hetkessä. Aivoille tekee hyvää pitää taukoa välillä, hyvä harjoitus tähän on se että keskittyy täysillä siihen mitä aisteillaan kokee: siihen mitä näkee, kuulee, aistii. Ottaa kaiken vain sisään eikä analysoi sitä sen enempää. Henkimaailmankin voi ottaa avuksi, jos se tuntuu omalta jutulta. Henkimaailman enkeleiltä tai valo-olennoilta voi pyytää suojelusta, rakkautta ja voimaa.

En tunne oikeastaan olevani oikein pätevä tässä paranemismekanismi-aiheessa, vaikka paljon olen asiasta lukenut. On vaikea sanoa asiasta mitään yleispätevää sillä nämä mekanismit voivat olla eri ihmisille niin erilaisia. Koen myös että oma paranemiseni tapahtui melko helposti... ja jonkun mielestä tämä kaikki voi kuullostaa liian kevyeltä. Tunnen ihmisiä jotka ovat painineet vaikean elämän kanssa pitkiä aikoja, eivätkä nämä ajatukseni käy yksiin heidän kokemuksensa kanssa. Minulla ei ole tietenkään muuta kuin oma kokemukseni johon nojaan, mutta niinhän ei toisaalta ole kenelläkään muullakaan.

Jokaisella ihmisellä on vastaukset omiin kysymyksiinsä sisimmässään.

Mietteitä 12 vuoden takaa

Löysin kirjoittamani tekstin 12 vuoden takaa joka vielä tuntuu ajankohtaiselta... :

"Eräässä sessiossa terapeuttini kanssa muistan että sanoin että haluaisin keskustella kokemuksistani 'toisessa maailmassa', ja terapeuttini kysyi silloin: mitä haluan tällä saavuttaa?
En halunnut myöntää sitä silloin, mutta voin nyt myöntää että tietenkin halusin vakuuttaa terapeuttini siitä että minun näkemykseni, jotka luultavasti poikkeavat valtavirrasta, ovat oikeita ja hyväksyttäviä.
Ja tietenkin tuntuu siltä että... no, hän on monivuotisen koulutuksen saanut psykologi ja minä olen vain sekopää. Luulenko tosiaan että voin keksiä jotain, mitä hän ei jo tietäisi. Mutta, toisaalta, minulla on sisäpiirin näkemystä joistakin psykoosin aspekteista jotka häneltä puuttuvat...

Ja minun todella täytyy sanoa että, mielestäni, henkilö joka kärsii psykoosista ei saa lainkaan oikeanlaista hoitoa. Kun joudut psykoosiin, ylität rajan täysin toisenlaiseen maailmaan, joka voi olla (sen lisäksi että on ihmeellinen ja suurenmoinen) vieras, hämmentävä, pelottava. Ja ympärillä olevat lääkärit ja hoitajat eivät osaa antaa sinulle mitään, minkäänlaista apua tai ohjausta. Tunnet että sinut on jätetty aivan yksin selviytymään.

Miksi on näin? Kyllähän heidän kuuluisi tietää jotain tästä, heidän kuuluisi olla läsnä ja auttaa sinua, sehän on heidän työnsä. Mutta he eivät tee muuta kun antavat pillereitä ja yrittävät jutella normaaleista asioista ajatellen että se tuo sinut takaisin normaalimaailmaan, ymmärtämättä että heidän juttunsa ovat täysin epärelevantteja, että niistä ei ole mitään hyötyä, sillä sinä et nyt ole normaalimaailmassa.

Kunpa minulla olisi ollut joku, joka olisi kyennyt kertomaan minulle mitä oli tapahtumassa, mitä tämä matka piti sisällään, mitä tulisin kohtaamaan. Jos joku olisi kertonut minulle mitä kaikki tarkoitti, se olisi tehnyt kokemuksesta niin kovin paljon helpomman. Olisin tarvinnut jonkun, joka olisi tarjonnut minulle jonkinlaisen selityksen kokemuksilleni, mutta ei ollut ketään joka olisi tähän kyennyt. Näin ympärilläni vain ymmärtämättömiä, huolestuneita, pelokkaita kasvoja. Ei ihme että ihmiset tuntevat psykoosissa olevansa yksin maailmaa vastaan.

En tiedä miksi asia on näin. Onko ehkä niin että henkilö joka ei itse ole kokenut tällaista matkaa ei vain pysty ymmärtämään sitä. Vai eivätkö ihmiset vain jaksa ja viitsi hankkia tietoa aiheesta. Tuntuuko heistä että jos he hankkisivat tietoa, he kannustaisivat ihmisiä...tekemään näitä matkoja?

Psykoosin kulku olisi aivan toisenlainen jos potilas saisi oikeanlaista tukea ja ohjausta matkan aikana. On todella rasittavaa että matkan aikana kaikki vain haluavat kiskoa sinut alas. Ihmiset laskeutuvat psykoosista omin avuinkin, niin miksi se täytyy tehdä niin pakottamalla?

Itselleni on käynyt niin että kun se on tehty pakottamalla, olen.. syöksynyt hajoten maahan, sen sijaan että olisin saanut laskeutua hallitusti. Surullista on, että kun näin käy, ihminen luultavasti menettää kaiken sen arvokkaan tiedon ja kokemuksen jonka tällaisella matkalla voi saada. Ajattelen joskus että syy siihen miksi minulla on ollut niin monta psykoosia on se, että kun palasin ja "paranin", niin heitin samalla pois kaiken oppimani. Kuten lääkärini, minä hylkäsin matkan aikaiset visioni sairaan mielen tuotoksena. Joten minut vedettiin takaisin, uudelleen ja uudelleen, kunnes palasin sen tiedon kanssa, jonka kanssa minun oli tarkoitus palata. Tiedän että tämä jonkun korvissa luultavasti kuullostaa siltä että yritän epätoivoisesti ylläpitää idealisoitua kuvaa tapahtumasta koska olen kykenemätön myöntämään että olen sairas, mutta, minkäs teen. Minun täytyy pysyä uskollisena itselleni, kuitenkin.

Psykologini luettelee minulle kaikki positiiviset seikat jotka psykoosi toi tullessaan, ja sanoo että ei elämäni ole pilalla vaikka minulla on bipolaari-diagnoosi. No tuota, minä kyllä tiedän sen. Mutta ehkä monet kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät kokevat, että on vaikea selvitä näiden kokemusten kanssa. En ole yllättynyt: viesti jonka he saavat on että nämä kokemukset ovat patologiaa, sairasta, häiriintynyttä. Että he keksivät kaiken, kehittivät itselleen oman maailman johonka piiloutua, siksi koska, kuten psykologini selitti minulle, he eivät ole tarpeeksi vahvoja kestämään todellisuutta, selviämään arkipäivän paineista.

On tietenkin hyvä että joku yrittää vakuuttaa minua siitä että minun ei tarvitse kokea itseäni ala-arvoiseksi vaikka minulla on diagnoosi, mutta, tuntuu kuitenkin siltä että tässä ei nähdä olennaista. Jos ihmiselle annetaan oikeaa tukea ja ohjausta matkan varrella, psykoosi voi olla hyödyllinen kokemus (tässä kohtaa täytyy sanoa että helposti unohdan että on monenlaisia psykooseja ja oma kokemukseni ei ehkä päde kaikkiin). Olen lukenut että yhä suurempi määrä terapeutteja alkaa tiedostaa tämän, mutta tämä näkemys ei kuitenkaan vielä ole levinnyt kovin laajalle. Jos terapeutti ei usko mihinkään mystiseen, selittämättömään, "toiseen maailmaan", en ymmärrä miten hän voi auttaa potilaitaan jotka elävät siinä maailmassa. Siis, jos minun täytyisi oppia selviämään hengissä Antarktiksella niin kyllä minä mieluummin konsultoisin henkilöä joka on siellä käynyt, kuin  henkilöä joka yrittää vakuuttaa minut siitä että koko paikkaa ei ole olemassa.

Voisi luulla että koska psykooseja kokevien on hankala pysyä normaalitodellisuudessa, terapeutin skeptinen jalat-maassa-asenne olisi tarpeellinen ja hyödyllisin suhtautuminen, mutta ikävä kyllä asia ei ole näin. Jotta hän voisi ymmärtää ihmisiä jotka elävät toisessa maailmassa, terapeutti tarvitsee tietoa tästä maailmasta, mieluiten omakohtaisia kokemuksia matkasta, eikä vain ulkopuolista fragmentoitunutta tietoa oireista.