tag:blogger.com,1999:blog-12901001399490633982024-03-08T12:50:39.929-08:00Psykoosi - henkinen herääminen?Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.comBlogger16125tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-35288624297182497012015-06-16T00:47:00.002-07:002019-07-14T10:55:46.810-07:00Sean Blackwellin Healing ProgramEn ole kirjoitellut kuulumisia tosi pitkään aikaan... vaikka aika paljon tässä on sitten viimeksi tapahtunut.<br />
<br />
Tällä hetkellä opiskelen life coachiksi, ja olen syventänyt tietojani ja taitojani energiaparantamisessa ja shamanismissa. Tämän myötä olen joutunut vielä syvällisemmin luotaamaan itseäni... ja kävi ilmi että en ollut vieläkään täysin selvittänyt tuota traumaa, pakkohoidosta 17-vuotiaana. Löysin opettajia ja mentoreita jotka tukivat minua prosessissani selvittää mitä minulle oikein tuolloin tapahtui. Mieleni oli kapseloinut nämä muistikuvat, täysin piilottanut ne minulta. Ne olivat ilmeisesti liian vaikeita kestää.<br />
<br />
Nämä traumamuistikuvat aktivoituivat pitkin vuotta, alkaen syksystä 2013 ja suuren osan vuotta 2014. Olin kolme kertaa sairaalahoidossa. Ensimmäisellä kerralla psykoosi toistui, mutta toisella ja kolmannella kerralla olin jo saanut pelkoni kutistettua "pelkiksi" ohimeneviksi paniikkikohtauksiksi ja ahdistukseksi. Tiesin mitä päässä tapahtuu, miten vanhaan traumaan liittyvä liian vaikea tunnelataus estää traumamuiston normaalin prosessoinnin jolloin trauma jää "elämään", ja heijastuu takaisin pelkotiloina ja hallusinaationa - mutta tämä tieto ei auttanut minua ratkaisemaan asiaa. Pelkotilan ollessa päällä ihminen on survival-modessa, paniikkitilanteessa, jolloin rationaalinen ajattelu ei vain toimi.<br />
<br />
Syksyllä 2014 minulla oli tilaisuus työskennellä Seanin kanssa, sain olla yksi hänen hoitomenetelmänsä koekaniineista. Sean asui luonani 10 päivää, ja kokeilimme tekniikkaa jossa hengityksen avulla ohitetaan tietoinen mieli jotta päästään käsiksi alitajunnassa oleviin solmuihin. Minulla oli muutama todella voimallinen kokemus, jossa jonkinlaista tukossa ollutta emotionaalista energiaa vapautui. Muutama kuukausi tämän jälkeen minulle alkoi nousta mieleen traumaan liittyviä muistikuvia. Kun minut 17-vuotiaana väkivaltaisesti sidottiin ja eristettiin, kehoni oli ilmeisesti mennyt jonkinlaiseen immobilisaatioreaktioon. Se on kehon primitiivinen suojareaktio, jossa elintoiminnot hidastuvat jotta "vihollinen" ei pystyisi havaitsemaan uhria. Tämä kokemus oli ollut minulle todella kammottava, ja mieleni oli tukahduttanut muistikuvan siitä melkein saman tien.<br />
<br />
Kun minulle selvisi mitä minulle oli oikeasti tapahtunut, pelkotilat ja n.s. hallusinaatiot, jotka olivat olleet aktivoituneita suuren osan tuota vuotta, alkoivat haihtua. Traumamuistikuvien aktivoituminen tuntui kamalalta, mutta uskon että se on myös eheytymiseen tähtäävä prosessi: mieli yrittää elää muistia uudelleen, käsitellä sen valmiiksi, jotta siitä voisi "päästä eroon", ja jotta tapahtuman voisi siirtää menneisyyteen niin että se ei enää haittaisi tämänpäiväistä elämää.<br />
<br />
Omalla kohdallani tuo traumamuisto oli niin vaikea että se oli täysin haudattu tietoiselta mieleltäni, ja siksi hyvin vaikea saada sieltä esiin, eheyttää. Tiedän että monella ihmisellä on hyvin vaikeita kokemuksia, lapsuuden ajan väkivaltaa, hyväksikäyttöä, ym, muistoja ja kokemuksia jotka sitten aikuisiällä ymmärrettävästi "kummittelevat". Nuo loukatut ja satutetut osat itsestämme jotka hakevat eheytymistä... Näihin kipeisiin osiin itsestämme meidän tulisi suhtautua kaikkein myötätuntoisimmin, rakastavasti, hyväksyen. Se ei ole koskaan oma vika että joku on kohdellut kaltoin, rikkonut, satuttanut. Niin ei olisi saanut käydä, mutta niin ehkä kävi. Voimme tukea toinen toisiamme, nähdä että kipeistä jutuista huolimatta olemme vahvoja ja rakkauden arvoisia, ja että voimme eheytyä vaikeistakin haavoista.<br />
<br />
Laitan tähän Seanin erään asiakkaan, Monin, videosarjan omasta kokemuksestaan Seanin hoitomenetelmästä. Lisätietoa Seanin "healing retreat"-jutusta löytyy Seanin sivuilta. Sean on luultavasti loka-marraskuussa 2015 Euroopassa, ja hänellä on mahdollisuus tulla myös Suomeen, jos täällä on halukkaita asiakkaita. Tuo hänen ohjelmansa on aika kallis, 180$/päivä, mutta ainakin minulle se oli kyllä joka pennin arvoinen, ja vähän enemmänkin.<br />
<br />
Aurinkoa kaikille! Tässä Monin videot:<br />
<br />
https://www.youtube.com/watch?v=L5n48sHU0_o&t=8s<br />
<br />Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-21636821401460548632013-09-21T11:24:00.000-07:002013-09-21T11:24:57.093-07:00LääkkeistäEn itse ota mitään lääkkeitä tällä hetkellä. Psykoosien yhteydessä söin lääkkeitä (Risperdal 2 mg) muutamia kuukausia, ja lopetin sitten hitaasti. En saanut lopettamisesta mitään oireita. En muutenkaan tuntenut että tuo Risperdal oikeastaan vaikutti minuun mitenkään, ja siksi suostuinkin sitä syömään.<br />
<br />
Kerroin lääkärilleni jo sairaalassa pakkohoidossa ollessani että en aio sitten jatkaa lääkitystä kovin pitkään. Lääkärit eivät puoltaneet lopettamista, mutta eivät myöskään mahtaneet asialle mitään. Kun muutamaa vuotta myöhemmin tapasin minua sairaalassa hoitaneen lääkärin, hän myönsi: -niin, no voihan tuo lääkkeettömyys toimiakin...<br />
<br />
Mielestäni on ihan ok ottaa lääkkeitä akuuteissa vaiheessa, jos tuntuu että muuten ei selviä, tai jos esimerkiksi haluaa jotenkuten pystyä toimimaan "normaalimaailmassa" tänä aikana. Kun minulla on itse ollut viime vuosina muutamaan otteeseen ajanjaksoja jolloin olen herkistynyt stressin tai vaikeiden elämäntilanteiden takia, olen ottanut lääkettä muutamia päiviä hyvin pieniä annoksia. Mutta tässäkin tulisi saada itse päättää haluaako lääkkeitä vai ei. On kamalaa että ihmisiä vielä väkisin injisoidaan, se voi aiheuttaa niin pahoja traumoja... ja muutenkin lääkityksestä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä, lääkityskin voi saada ihmiset "sekaisin".<br />
<br />
Pitkäaikasta n.s. estolääkitystä en ymmärrä ollenkaan. Tosin jos joku tuntee että haluaa syödä jotain lääkettä, tuntee että se auttaa eikä siitä ole haittavaikutuksia, tämä on tietenkin ihan ok. Jokaisen tulisi tehdä niinkuin itsestä tuntuu oikealta. Mutta oma näkemykseni on että estolääkitys nimenomaan estää vaikeiden asioiden nousemista pintaan, asioiden jotka tulisi nostaa esille ja käsitellä, jotta näistä voisi vapautua. Estolääkitys mielestäni myötävaikuttaa siihen että ihmiset kroonistuvat. Harhat, hallusinaatiot, äänet ja pelkotilat - niitä ei tulisi yrittää vaientaa, vaan kohdata ne. Nämä asiat eivät ole meistä ulkopuolisia asioita vaikka ne tuntuvat siltä, ne ovat luultavasti jotain menneisyyden vaikeita kokemuksia jotka tulisi voida integroida, jotta paraneminen olisi mahdollista. Toisaalta sitten tähän työstämiseen ja kohtaamiseen tarvitsisi apua ja tukea, ja sitä tämän päivän psykiatrinen hoito ei osaa antaa.<br />
<br />
Uskon myös että antipsykoottiset lääkkeet ovat usein turhia lyhyissä ja intensiivisissa psykooseissa, ja että pelkät uni- ja ahdistuslääkkeet voisivat toimia paremmin. Nämä eivät keskeyttäisi psykoottista prosessia, mikä olisi tärkeää, mutta unilääke voisi auttaa nukkumisessa että aivot saavat välillä vähän taukoa ja pahimmista peloista ja ahdistuksista voisi selvitä rauhoittavien avulla.<br />
<br />
Psykiatri ei voi pakottaa ketään potilasta syömään lääkkeitä, paitsi jos potilas on sairaalassa tahdonvastaisessa hoidossa. Jos joku potilas haluaa lopettaa lääkityksensä, niin minusta lääkärien tulisi kunnioittaa sitä ja auttaa potilaita lääkityksen lopettamisessa. Olen kuullut monen ihmisen sanovan että he haluaisivat lopettaa lääkityksensä mutta lääkäri kieltää sen. Mutta ei kukaan lääkäri voi avohoidossa olevaa potilasta pakottaakaan, kyllä ne lääkkeet voi itse lopettaa jos siltä tuntuu. Jos päättää tehdä näin, lääkitys kannattaa lopettaa hyvin hitaasti ja asteittain, tähän kannattaa käyttää useampi kuukausi. On hyvä varautua siihen että lääkkeiden vähentäminen ja lopettaminen aiheuttaa keikkumista, mutta se kyllä tasaantuu aikanaan.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-11721085109302940252012-05-19T03:23:00.000-07:002013-09-21T10:39:41.529-07:00TraumatyöskentelyäLuulin jo että olin löytänyt tasapainon ja paranemisen, mutta puolitoista vuotta sitten koin jälleen psykoosin. Jotain itseasiassa tapahtui kun kirjoitin blogitekstiä "Pakkohoitotapaus". Kirjoittaessani kokemuksista eristyksestä 17-vuotiaana sain jonkinlaisen flash-backin tapahtumasta. Tunne oli niin intensiivinen että oli kuin huoneen seinät olisivat tunnelatauksen voimasta liukuneet erilleen. Hetken olin tuossa kauhussa, muistikuvissa jotka olivat olleet haudattuja yli 20 vuotta. Luulen että siitä lähti jokin liikkeelle.<br />
<br />
Se mitä koin 17-vuotiaana suljetulla osastolla oli kuin monta päivää kestävää kidutusta. Ymmärrän nyt täysin miksi psykiatriselle osastolle joutuminen pelottaa minua enemmän kuin mikään asia maailmassa. Kun olen viime vuosien aikana joutunut sairaalaan minut on aina väkisin injisoitu ja laitettu eristykseen. Traumatisoiminen on toistettu, huolimatta siitä että hoitohenkilökunnalla on ollut tiedossaan että tällainen hoito on aiheuttanut minulle pahan trauman. Tämän pelon kanssa on vaikea tulla toimeen sillä se on todellinen pelko, se ei ole kuvitteellinen.<br />
<br />
Tämän psykoosin jälkeen ymmärsin että minun täytyisi jotenkin käsitellä traumani jotta nämä pelot eivät enää vainoaisi minua. Pääsin puolen vuoden traumaterapiaan ja tein aktiivisesti "sisäistä työskentelyä", meditaatioita, visualisointiharjoituksia. Yritin myös valmistautua seuraavaan kertaan, sillä tiesin että sellainen on varmasti tulossa. Yritin jopa vähän kaivella traumaani esiin tietoisesti... tuntui että se oli tosi jumissa jossain.<br />
<br />
Puoli vuotta psykoosin jälkeen minut pyydettiin luennoimaan pakkohoidosta eräässä konferenssissa, ja tämä laittoi taas jotain liikkeelle minussa. Luento meni hyvin, vaikka olin pari viikkoa "puolipsykoottisessa" tilassa. Koin kaikki samat tuntemukset kuin yleensä psykoosissa, energiaherkkyyden, jonkinasteisen todellisuuden muuttumisen. Mutta nyt tämä oli minulle jo aika tuttua ja pystyin olemaan vähän rennompi prosessin aikana. Tiesin että jos en puhu näistä tuntemuksista liian paljon muille, tämä sisäinen myllerrys ei näy ulospäin, kukaan ei huomaa sitä ja olen turvassa. Mieheni ja muutamat ystävät olivat tietoisia tapahtumista ja osasivat tukea minua oikealla lailla, hermostumatta asiasta liikaa. Sain myös tukea muutamalta ihmiseltä jotka olin löytänyt Sean Blackwellin (BipolarORwakingUP) kautta ja myös Seanilta itseltään.<br />
<br />
Minulla oli muutama horror-yö... Pelot valtasivat minut illalla, tuntui kuin ympärilläni olisi jotain pahaa, kuin takanani olisi joku, jotain kamalaa, pimeää. Pelkäsin että alkaisin nähdä kuolleita henkiä tai jotain, pelkäsin että silloin hajoaisin kokonaan. Tätä kauhua on vaikea kuvata, se oli kammottavaa. Yritin selvitä siitä toistamalla mantroja, ajattelemalla että olen rakkauden ympäröimää, toistin mielessäni "on ok pelätä, on ok pelätä...". Tämä ei auttanut, kauhu valtasi minut täysin. Aloin jossain vaiheessa täristä holtittomasti ja muistin lukeneeni Peter Levinen traumaterapiasta, jossa tärinä nähdään keskushermoston luonnollisena tapana nollata itsensä trauman jälkeen. Annoin tärinän täristä ja sitä kesti noin 10-15 minuuttia. Hampaani kalisivat. Tuntui että jokin jätti minut. Sen jälkeen pelkoa ei enää ollut samalla lailla, mutta en pystynyt nukkumaan koko yönä, ja seuraavina öinä nukuin vain muutamia tunteja. Pelko palasi muutamia kertoja, mutta ei enää yhtä intensiivisenä. Pelot liittyivät aina jotenkin sairaalakokemukseeni, mieleen tuli kuvia ambulanssiin joutumisesta, tilanteista sairaalaanjoutumisen yhteydessä.<br />
<br />
Pelkojen kohtaaminen normaalissa tajunnantilassa oli pelottavampaa kuin pelkojen kokeminen psykoosissa. Tämä sai minut ajattelemaan että ehkä psykoosi sittenkin on myös jonkinlainen psyykkinen suoja liian vaikeita tunnetiloja vastaan, samalla kun se voi aktivoida ihmisessä piilossa olevia resursseja työstää näitä tunnetiloja.<br />
<br />
Tilanne rauhoittui pikkuhiljaa. Tällaisten energioiden velloessa sisällä voi olla hankalaa olla, muistan että pystyin parhaiten rauhoittumaan silloin kun kävelytin koiriani ja poimin kukkasia pellon varrelta jotka järjestin kimppuiksi, tein niistä mandaloita. Se tuntui hyvin terapeuttiselta. Musiikki auttoi myös, m.m. Rasmuksen No Fear soi uudestaan ja uudestaan...<br />
<br />
Käytin apuna lääkkeitä, otin Risperdalia 2 mg muutaman viikon ja sitten vähensin pikkuhiljaa ja lopetin kokonaan. Noin kuukausi näiden tapahtumien jälkeen minut valtasi totaalinen väsymys, tuntui että vain nukuin. Tätä kesti joitakin viikkoja ja sitten olo oli melko normaali.<br />
<br />
Olin tosi iloinen ja ylpeä siitä että olin selvinnyt prosessista läpi joutumatta sairaalaan. Joku hoitaja oli miehelleni kerran sanonut että jos "oireita" ilmenee minut täytyy vain tuoda sairaalaan, ei ole muuta vaihtoehtoa. No eivät ne n.s. ammattilaisetkaan aina tiedä. Juttelin myös prosessin aikana erään hoitajan kanssa joka vaikutti jotenkin hätääntyvän tilanteesta, tivasi paljonko olin nukkunut, sanoi minulle mitä minun pitäisi ja ei pitäisi tehdä, oli sillä kannalla että prosessia täytyy jarruttaa. Tämä keskustelu ei auttanut minua yhtään, vaan teki minut vain levottomammaksi. Luojan kiitos minulla oli ympärilläni ihmisiä joiden kanssa saatoin jakaa kokemani ilman että he hermostuivat asiasta, vaan pysyivät rauhallisina ja luottivat siihen että selviän.<br />
<br />
Tunnen että olen jotenkin vielä vakaampi nyt kun olen kaiken tämän käytyn läpi ja työstänyt läpi traumaani, kohdannut sen. Kun minulla pari kuukautta sitten oli hankala ajanjakso töissä, selvisin siitä eri lailla kun ennen olisin tehnyt, se ei niin keikuttanut minua. Voi kunpa tämä psykoosin hoito kehittyisi sellaiseksi että ihmisiä autettaisiin prosessoimaan vaikeuksiaan sen sijaan että heidät vain turrutetaan lääkeillä... Uskon tämän jälkeen vielä enemmän siihen että "paraneminen" ja eheytyminen, tasapainon löytäminen on kaikille mahdollista, vaikka sen löytäminen voi viedä aikaa.<br />
<br />
<br />
<br />Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-54768877630168773752011-05-07T00:42:00.000-07:002012-10-13T10:12:20.083-07:00Jaakko Seikkula ja Avoin dialogiPsykoterapian professori Jaakko Seikkula on Torniossa sijaitsevassa Keroputaan sairaalassa kehittänyt menetelmän psykoosin hoitoon, jolla on saatu todella rohkaisevia tuloksia. Jossain sanottiin että nämä tulokset ovat läntisen maailman parhaita, ja että skitsofrenia on katoamassa alueelta jossa tätä hoitoa käytetään, sillä potilaiden psykoosit eivät toistu eli potilaat eivät kroonistu.<br />
<br />
Menetelmästä käytetään nimeä Avoin Dialogi ja mielestäni siinä on joitain yhtymäkohtia esim. John Weir Perryn vaihtoehtoiselle psykoosihoidolle. Seikkulan tiimi näkee että psykoosissa jokin ongelma on kasvanut ylivoimaisen suureksi ja potilaalla ei ole sanoja kuvata tätä ongelmaa muuten kuin psykoottisella kielellä. Jos potilaan kanssa luodaan dialoginen vuorovaikutus, eli potilaan psykoottinen tarina kuullaan ja otetaan vastaan yrittämättä muuttaa sitä, potilas pikkuhiljaa itse löytää keinot ilmaista ongelman sanoilla jotka muutkin ymmärtävät. Oikeanlaisessa hyväksyvässä vuorovaikutuksessa potilaan tarina liikkuu eteenpäin kohti ratkaisua. Tämä hoitomuoto poikkeaa radikaalisti yleensä käytössä olevasta hoitomuodosta, jossa psykoosi keskeytetään lääkkeillä ja potilaan psykoottiseen puheeseen suhtaudutaan torjuvasti.<br />
<br />
Avoin dialogi- menetelmään kuuluu myös että psykoosi yritetään hoitaa kotona jos mahdollista. Hoito toteutetaan hoitokokouksina yleensä potilaan kotona, ja näihin hoitokokouksiin osallistuu tiimi jonka kokoonpano yritetään pitää koko hoidon ajan samana. Lisäksi mukaan otetaan perhettä, ystävätkin, jos tuntevat että pystyvät osallistumaan. Alussa, akuutissa vaiheessa, kokoonnutaan jopa päivittäin, ja hoito pyritään aloittamaan mahdollisimman pian, eli ei odoteta psykoosin laantumista ennenkuin voidaan käydä keskusteluja. Hoitohenkilökunta keskustelee potilaan tilanteesta vain potilaan itse läsnäollessa, eli touhu on todella avointa, asioista ei puhuta potilaan selän takana. Tärkeää on myös että potilaalla on olo että hänellä on sananvalta omassa hoidossaan. Nämäkin asiat poikkeavat suuresti normaalista psykiatrisesta hoidosta jossa potilasta kuunnellaan periaatteessa mutta ei käytännössä. Tämän menetelmän sivuvaikutuksiin kuuluu että potilaat selviävät ylenesä psykoosin jälkeen melko vähillä, tai kokonaan ilman, lääkkeitä.<br />
<br />
Avoin Dialogi-menetelmällä hoidetuista potilaista 85% pystyi myöhemmin palaamaan normaaliin työelämään, ja 80%:lla potilaista ei esiintynyt uudelleen psykoottisia oireita 5 vuoden seurannassa. Menetelmällä ollaan saatu niin hyviä tuloksia että olisi toivottavaa että tämä leviäisi muihinkin maan sairaaloihin. Suomi voisi olla varsinainen edelläkävijämaa psyykoosien ja skitsofrenian hoidossa.Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com9tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-55545613385926048092010-11-22T20:17:00.000-08:002012-05-19T03:34:13.206-07:00PakkohoitotapausElän tällä hetkellä hyvin mielenkiintoista aikaa, sillä yksi tavoite joka minulla tällä "mielenterveystyölläni" oli, yllättäen toteutui.<br />
<br />
Olin viime talvena mukana vertaistukiryhmässä jonne kokoontui pieni ryhmä ihmisiä ja jossa paasasin psykoosin hyvistä puolista ja haukuin mielenterveyspalveluja ja sairaalahoitoa. Ryhmä pantiin kesällä tauolle ja syksyllä eräs ryhmän jäsenistä otti minuun yhteyttä: hän oli, kuten minä vuotta aikaisemmin, lopettanut lääkkeensä ja pyysi minua mukaan tueksi lääkärikäynnille "kertomaan psykoosin positiivisista puolista". Lääkäriaika peruuntui ja menimmekin sen sijaan hänen luokseen kahville, juttelimme elämästämme, diagnooseistamme, Steiner-pedagogiikasta, taiteesta ja teatterista, lapsista kissoista ja koirista. Löysimme mielenkiintoisia yhtymäkohtia elämäntarinoistamme, m.m. olimme molemmat käyneet samaa "Luovan toiminnan linjaa" Anjalankoskelaisessa kansanopistossa, eri vuosina kylläkin. Ystävystyimme ja kävin seuraavina viikkoina vielä muutamia kertoja hänen luonaan. Kutsutaan tätä ystävääni tässä vaikka Anneksi.<br />
<br />
Lääkkeen poisjättämisestä tuli Annelle pientä maniaa ja univaikeuksia mutta muuten kaikki sujui ok, ainakin mitä minä pystyin päättelemään. Itse hän sanoi että olo on ihana, vahva, että oma sisäinen ääni oli löytymässä. Että hän alkoi vihdoin pitää puoliaan ja protestoida jos joku kohteli häntä kaltoin. Talvella hän oli vielä ollut kovin epävarma ja hakenut itsensä ulkopuolelta näkemystä siihen miten hänen tulisi toimia. Sanoin Annelle että en silloin talvella oikein uskonut että hän kuuluu siihen kategoriaan ihmisiä joka tämän prosessin pystyy menestyksekkäästi käymään läpi. Mitä me tästä opimme.. koskaan ei pidä aliarvioida ihmistä ja hänen sisäisiä voimavarojaan.<br />
<br />
Tunteet tietenkin oli tätä vaihetta läpikäydessä pinnassa ja kuulemma Annelta paloi pinna jossain väärässä paikassa väärälle ihmiselle. Joku ilmoitti asiasta sosiaalitoimistoon ja ilmeisesti myös mielenterveystoimistoon. Annella on teini-ikäinen poika joten sosiaalitoimistosta tultiin ilmoittamatta kotikäynnille ja Anne vietiin autolla apteekkiin hakemaan lääkettä. Asiaa sivusta seuraavana minusta tuntui siltä että tässä vaiheessa kuvaan astui pelko ja ahdistus, tunne että joku kyttää ja yrittää vain pysäyttää prosessiin jota Anne itse halusi käydä läpi. "..Anne, sulla on nyt vähän vauhtia..." "...Anne saatko sä tällä hetkellä nukuttua.." ".. ootko ottanut lääkkeet Anne hei..".<br />
<br />
Ymmärrän kyllä ihmisten huolen. Hyväähän kaikki vain tarkoittavat. Kaikkihan yrittävät vain auttaa. En nyt ole sarkastinen, sanon tämän ihan tosissaan. Uskon että sosiaalitantat, psykiatrit ja hoitajat, jopa poliisit aidosti kyllä välittävät ja yrittävät parhaan kykynsä mukaan auttaa. Sosiaaliviranomaisen mielestä varmasti olisi parasta jos mielisairauden oireet pidetään lääkityksellä kurissa niin että arkielämä sujuu ja lapsista voi huolehtia oma vanhempi omassa kotona. Psykiatrin mielestä olisi varmaan parasta jos mielisairauden oireet pidetään lääkityksellä kurissa niin että ihminen on jotensakin toimintakykyinen ja pystyy elämän niin normaalia elämää kuin mahdollista. Kaikki kyllä haluavat auttaa, mutta tämä apu vain ei ole ihan sellaista mitä ihminen tarvitsee. Tämän avun lähtökohta ei ole se mitä pulassa oleva ihminen oikesti tarvitsee ja haluaa. Tämän avun lähtökohta on se mitä kukin omassa mielessään olettaa ihmisen tarvitsevan, ja tämän takia se menee pieleen. Jokaisella ihmisellä, potilaalla, lääkärillä ja hoitajalla, on oma arvo-ja ajatusmaailmansa joka on rakentunut juuri tämän ihmisen elämäntilanteiden ja kasvuympäristön tuloksena. Jossain määrin jokaisen ihmisen arvo- ja ajatusmaailmat poikkeavat toisistaan. Jos kahden ihmisen arvo- ja ajatusmaailmat ovat hyvin kaukana toisistaan, ja he eivät osaa ymmärtää ja kunnioittaa toistensa maailmoita, voi syntyä ongelmia. Tämä on se ongelma jonka mielenterveyspotilaat usein kohtaavat: heidän ajatusmaailmansa on liian kaukana psykiatrin rationaalisesta ajattelusta jotta psykiatri kykenisi sitä ymmärtämään. Kommunikaatiossa on usein häiriöitä: potilas ei osaa kunnolla kommunikoida, ja psykiatri ei osaa luoda empaattista kontaktia potilaaseen ja siten edesauttaa tätä kommunikoimaan. Potilas tietää että tässä tilanteessa hänellä ei ole mitään valtaa, psykiatri päättää kaiken: hoidon keston, lääkityksen. Tilanne on potilaan kannalta hyvin ahdistava ja levottomuutta herättävä. Joskus sisäinen stressi tässä tilanteessa kasvaa niin kovaksi että potilas nimenomaan silloin kun hänen pitäisi pystyä kertomaan olotilastaan psykiatrille, menee aivan lukkoon tai hajoaa.<br />
<br />
No mitäs Annelle sitten tapahtui? Anne oli yöllä "siivonnut vinttiä" (kirjaimellisesti) ja ilmeisesti oli tullut riitaa naapurin kanssa joka ei pitänyt siitä että vinttiä siivotaan ja hän oli ilmoittanut asiasta jonnekin. Poliisit hakivat Annen tarkkailulähetteellä sairaalaan. Tarkkailuajan 4:nä päivänä menin Annen pyynnöstä tukihenkilöksi mukaan sairaalaan, ilmoittamatta asiasta etukäteen hoitohenkilökunnalle. Painotin Annelle että hänellä on oikeus ottaa mukaansa tukihenkilö lääkärin tapaamiseen, sanoin että kukaan, ei hoitaja eikä lääkäri, voi häneltä tätä oikeutta evätä. Seurasin Annea haamuna sairaalassa jotta häntä ei napattaisi lääkäriin ilman minua. Selitin osastonhoitajalle että minulla on lastenhoitaja kotona vain aamupäivän ajan ja tiedän että potilas ei voi koskaan tietää ja mitenkään vaikuttaa siihen koska hän pääsee lääkäriin, mutta minulla ei ole aikaa päivystää osastolla kuin aamupäivä että jos olisi mitenkään mahdollista nähdä lääkäri aamupäivän aikana. Minulle kerrottiin että lääkäri ei ole kansliassa, että lääkäri jonka näen istuvan kansliassa ei ole osaston lääkäri vaan "muuten vaan siellä", joten tätä lääkäriä ei voi nähdä. Minulle kerrottiin että Anne pääsee lääkäriin ikävä kyllä vasta iltapäivällä koska hänen omahoitajansa ei ole paikalla eikä osaston lääkärikään.<br />
<br />
Sanoin että älkää jauhako paskaa, minä tiedän miten tämä laitos toimii, missä osaston lääkäri on ja koska hänet saa nähdä? Hoitaja kertoi kärsivällisesti että kukaan ei tiedä ja että lääkäriin ei saada yhteyttä. Sanoin että hei haloo, kännykät on keksitty, älkää kohdelko ihan kuin idioottia. Voi huokaus. Tuollaiseen asenteeseen pitäisi jo olla tottunut mutta kyllä se aina vähän ottaa päähän.<br />
<br />
Tilanne rupesi oikeasti sapettamaan, mutta ajattelin Annea ja laitoin kaiken peliin. Kerroin hoitajalle hiljaisella äänellä rehellisesti, rauhallisesti ja yliasiallisesti miten itse näin tilanteen ja vetosin häneen että hän auttaisi minua. Sanoin: minä teen tässä kaikkeni, joten etkö sinäkin voisi. Tämä hoitaja oli onneksi sellainen joka on ollut osastolla kauan ja jonka kanssa olin paljon jutellut, joten hän tiesi että olin tosissani. Pian kohta saimme Annen kanssa nähdä lääkärin.<br />
<br />
Kerroin lääkärille että olen vertaistukena tilanteessa, että olen jutellut sosiaaliviranomaisen ja omaisten kanssa tilanteesta, ja tietenkin paljon Annen kanssa, ja että uskon että minulla on jonkinnäköinen kokonaiskuva siitä missä mennään. Lääkäri kysyi haluammeko nähdä paperit sitten jälkeenpäin, sanoin että ehdottomasti, potilas haluaa kaikki paperit, epikriisit ym. Kysyin mikä on lääkärin näkemys tilanteesta, kun meillä nyt kaikilla kuitenkin on erilainen näkemys. Painotin että kaikkein tärkein näkemys on tietenkin Annen oma, häntä tässä pitää kuunnella. Sanoin että olen vain tukena mukana, että Anne voi puhua itse, minä puhun vain silloin jos hän haluaa. Anne sanoi että hän haluaa että minä selittäisin lääkärille hänen tilanteen.<br />
<br />
Tämä koko touhu oli sillai vähän kinkkistä että en ole tehnyt tätä ennen, Anne on ensimmäinen henkilö jolle toimin tukihenkilönä tässä tilanteessa. Tiesin että minun tulisi pysyä vain taustalla, mutta olen luonteeltani kauhean puhelias joten kun pääsen käyntiin siitä ei tahdo tulla loppua. Ajattelin että lääkäri ja hoitajat ehkä ajattelevat että olen siellä vain puhumassa "itseäni irti", käyn läpi omaa vastaavanlaista tilannettani joka tapahtui pari vuotta aikaisemmin. No osittainhan he olivat oikeassa. On vaikea pysyä objektiivisena siinä tilanteessa. Toisaalta vertaistuesta kun on kysymys, niin ei tarvitsekaan pysyä objektiivisena. Minulle itselleni koko kokemus tuntui toisaalta rankalta mutta toisaalta hyvin antoisalta ja terapeuttiseltakin.<br />
<br />
Takaisin tuonne lääkärin huoneeseen, ajattelin että on ehkä hyvä heittää kehiin heti aluksi vähän lakitermejä, joten kerroin että kun nyt päätetään jatkotoimenpiteistä niin en itse näe että on olemassa juridisia perusteita laittaa potilas tahdonvastaiseen hoitoon, sillä potilaalla ei ole häiriintynyt todellisuudentaju (akuutti pikainen psykoositila oli Annen kertoman mukaan jo sivuutettu kun hän oli kotona edellisviikonloppuna) eli potilas on ehkä hieman maaninen mutta ei psykoottinen. Jotta potilas voitaisi määrätä tahdonvastaiseen hoitoon hänen tulisi olla psykoottinen. Tämä on yksi pakkohoidon kolmesta kriteeristä, joiden kaikkien pitäisi täyttyä ja siis vielä yhtäaikaa, jotta potilas voitaisiin määrätä tahdonvastaiseen hoitoon. Toiset kaksi kriteeriä ovat että potilaan tila huononee ilman sairaalahoitoa ja että avohoidon puolelta ei löydy riittäviä hoitomuotoja, jotain sinnepäin. Sanoin että pelkään että Annen tila pikemminkin huononee sairaalassa, ja että koti olisi paikka jossa hän voisi rentoutua, laulaa ja kuunnella musiikkia kenenkään häiritsemättä, ja että tämä paremmin edesauttaisi paranemista kuin sairaalahoito. Avohoidon puolelta voisi jotain otta avuksi jos Anne haluaa, mutta kodinhoidossa ei ole ollut ongelmaa, päinvastoin Annen mielestä siivoaminen, tiskaaminen ja ruoan laittaminen ovat tässä tilanteessa hyvää terapiaa. Eli sanoin että mielestäni nämä kriteerit eivät täyty sikäli että sairaalaosasto, jossa ei yleisen rauhan säilymisen takia voi elää tunteitansa täysin ulos, ei ole paras paikka tällä hetkellä kun olisi tärkeää saada käydä tunteita ja menneisyyden traumaattisia asioita rauhassa läpi. Tässä kohtaa Anne, joka oli muuten istunut hiljaa masentuneen näköisenä, puhkesi itkuun ja kertoi että hänellä on traumaa vanhempiensa kuolemasta ym ja että hän sitä nyt käy läpi. Anne lähti huoneesta ulos ja tuli takaisin sisään muutamia kertoja, sanoin: nou hätä, pärjäät hienosti.<br />
<br />
Lääkäri vaikutti sympaattiselta ja oli niinsanotusti "hyvin kontaktissa", eli tunsin että hän kuunteli ja ymmärsi tilanteen. Olin elänyt toivossa että pakkohoidolta vältyttäisiin ja että Anne voisi jatkaa vapaaehtoisessa hoidossa, mutta tiesin että näin luultavasti ei käy. Sanoin että minun suurin huolenaiheeni on se että jos Annea pidetään sairaalassa väkisin tämä voi aiheuttaa niin paljon stressiä että hän ajautuu maanisesta tilasta psykoosiin. Anne laski leikkiä että voisi jäädä sairaalaan vaikka vuodeksi, on oma huone ja safkat tulee eteen, "mutta pihalle olisi kiva päästä, luontoon, sillä sillä on niin terapeuttinen vaikutus." Mieluiten Anne halusi kuitenkin kotiin. Lääkäri kysyi vielä mitä mieltä oltiin lääkityksestä, Annelle oli aloitettu Zyprexa pienellä annostuksella ja Annen mielestä tämä oli hyvä, ei aiheuttanut zombie-oloa. Minullekin Anne oli kahdenkesken sanonut että lääkitys on ihan hyvä, kerroin tämän lääkärille.<br />
<br />
Lääkäri sitten sanoi että selvä, hän on sitä mieltä että kotiin vaan, hän kirjoittaa reseptin ja paperit jne. Asiassa on vain sellainen mutka että koska hän ei ole vielä valmistunut psykiatri, hänen täytyy hyväksyttää tämä päätös ylilääkärillä, mutta kyllä hän uskoo että asia on ok. Minä olin aivan monttu auki: voiko tämä olla mahdollista? Eli siis kotiin? Ei tämä näin voi käydä.. siis tietenkin näinhän tämän pitäisi käydä mutta ei se näin vain käy. Olin kuullut että ylilääkäri on vähän tiukkapipo ja tykkää laittaa pakkohoitoon vaikka ei löydy perusteluja. Sanoin lääkärille että se mitä hän sanoi kuullostaa loistavalta ja on juuri oikea päätös, mutta tiedän että se ei vastaa tämän sairaalan hoitokäytäntöä. Sanoin että jumankauta minua itseäni pidettiin pakkohoidossa vielä neljä päivää sen jälkeen kun lääkäri oli todennut että "ei mitään viitteitä psykoottisesta ajattelusta, potilas on hyvin kontaktissa, oivaltava, verbaalisesti lahjakas" tai jotain sinnepäin, ja vaikka vetosin ja vetosin lääkäriin että en mitenkään pysty motivoitumaan hoitoon jos minut pakotetaan siihen. Mutta ajattelin että nyt ei varmaan ole oikea hetki alkaa siitä napisemaan, ja sanoin että joo tuota loistavaa fantastista kiitos kiitos ja poistuin äkkiä lääkärin huoneesta ennenkuin hän ehtisi muutta mieltään. Anne oli lähtenyt huoneesta vähän aikaisemmin, ja kun nyt kerroin hänelle hyvät uutiset, hän melkein itki ilosta. Soitin asiasta hänen omaisilleen ja sanoin että kaikki näyttää olevan kunnossa ja poistun tästä sitten takavasemmalle, he hoitavat asiat tästä varmaan eteenpäin. Sanoin että maalaan nyt ehkä piruja seinälle mutta saattaa käydä niin että ylilääkäri päättää perua koko homman, mutta siinä tapauksessa en kyllä jätä asiaa siihen, vaan he voivat ottaa minuun uudestaan yhteyttä ja katsotaan mitä sitten keksitään. Olin kuitenkin todella toiveikas, sillä tiesin että lääkäri jonka olimme nähneet oli toiminut oikein ja lain mukaan, ja että pakkohoitoon laittaminen tässä tilanteessa olisi todellakin ollut väärin.<br />
<br />
No niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, Anne soitti iltapäivällä murtuneena että ylilääkäri oli laittanut hänet pakkohoitoon. Anne oli asiasta raivoissaan, pirstaleina, surullinen, masentunut, toivonsa menettänyt. Tiedän itse miltä tuollainen pelleily tuntuu, minkälainen olo siitä tulee, ja uskon että tämä ylilääkäri ei voi mitenkään sitä ymmärtää tai ei hän muuten käyttäytyisi noin. Uskon yhä vain siihen että pohjimmaltaan jokainen yrittää auttaa. Joskus kuitenkin tulee melkein sellainen olo että mitä jotkut psykiatrit oikein yrittävät tehdä, kasata ihmiselle niin paljon paineita että hän varmasti murtuu?<br />
<br />
Pakkohoito on potilaalle sen verran traumaattinen kokemus että sitä tulisi mielestäni käyttää ihan äärimmäisenä keinona, silloin kun ihminen on oikesti niin pihalla ja psykoottinen että hän ei tajua itse edes olevansa pakkohoidossa. Ihminen joka ymmärtää olevansa pakkohoidossa ja pystyy tuntemaan sen että hänen vapautensa riistetään, että häneltä viedään oikeus päättää omasta elämästään, että hänen liikkumisvapauttaan rajoitetaan, on mielestäni liian terve pakkohoitoon. Pakkohoito aiheuttaa näissä tilanteissa nöyryytyksen tunnetta ja itsetunnon romahtamista. Itsetunto on asia jota ihminen kipeästi tarvitsee lisää silloin kun hänellä on jokin psyykkinen kriisi meneillään, hän ei tarvitse sitä että häneltä herkässä tilassa ollessaan viedään viimeisetkin itsetunnon rippeet.<br />
<br />
Niin ja sitten yleensä joku kiva hoitaja hieroo vielä päälle päätteeksi vähän suolaa haavoihin: .."voi kuule Anne, jälkeenpäin sinä kyllä vielä kiität meitä..". Juu. Suokaa nyt anteeksi mutta itse näytin osastolle kyllä sormea. Mutta vasta sitten tietenkin kun minut oli uloskirjoitettu ja olin nähnyt päätöksen mustaa valkoisella ja kun olin turvallisen välimatkan päässä. Sairaalassa sisällä ollessani olin kyllä sitä mieltä että "itseasiassa on ihan hyvä että olen täällä ja haluan oikeastaan itsekin olla täällä". Uskon että mieli kehittelee tällaisen ajatuksen suojamekanismiksi kestämään nöyryytyksen jota on muuten liian vaikea kestää.<br />
<br />
Olin itse eristyksessä 17-vuotiaana, paniikissa ja pakokauhussa, sillä minua oli jo kolmatta päivää yritetty tappaa. Minuun oli pistetty tappavia myrkkyinjektioita, ja happikin oli minulta otettu pois, mutta minä en vain suostunut kuolemaan, en pystynyt. Tiesin että ympärillä supistiin: miten se voi vielä elää, eikö sitä saa mitenkään kuolemaan, tiesin että he eivät voineet uskoa että vielä kaiken tuon jälkeen olin hengissä, enkä voinut itsekään oikein ymmärtää sitä. Vanhempani tulivat sairaalaan ja vaativat saada nähdä minut. He eivät antaneet periksi vaan hakivat minut eristyksestä ulos. Hyppäsin isäni syliin, turvaan. Pääsin katatonisesta tilasta normaaliin psykoosiin. En ollut suostunut syömään ja minua aiottiin pakkosyöttää, letkut oli jo laitettu pöydälle valmiiksi. Isäni ilmoitti että hänen tytärtään ei pakkosyötetä ja vaati nähdä lääkäriä. Kun vanhempani olivat läsnä söin hyvällä ruokahalulla.<br />
Mitä minulle olisi tapahtunut jos kukaan ei olisi auttanut minua? Jos perheeni olisi uskonut hoitajia joiden mielestä .."tällä hetkellä on kyllä kaikille paras että hän ei näe ketään, tulkaa vaikka ylihuomenna..." Ehkä he jollakin tapaa vaistosivat tuskani ja jaksoivat vaatia päästä katsomaan minua. Eivät onneksi tienneet että tämä on laitoksen sisällä mahdotonta.<br />
<br />
Mikä siinä on että lääkärit määrävät ihmisiä lainvastaisesti ja mielivaltaisesti pakkohoitoon? Liiallinen pakkohoitoon määrääminen on yksi suuri syy siihen että potilaat eivät halua hakeutua hoitoon ollenkaan. Kun pakkohoidon on kerran kokenut tekee ihan mitä vaan ettei siihen tilanteeseen joudu uudestaan. Annen omaiset sanoivat minulle että varo nyt sitten kun menet sinne sairaalaan ettei sinuakin laiteta pakkohoitoon. Sanoin että no se riski on tietenkin aina olemassa heh heh. Oikeasti niin ei naurata kyllä yhtään. Annen tilanteessa ylilääkäri oli päättänyt pakkohoidosta ilmeisesti ilman että olisi edes haastatellut potilasta. Tällä hetkellä tilanne on se että Anne viruu pakkohoidossa ja mieliala heittelee epätoivon ja toiveikkuuden välillä. Toivottavsti hän ei ajaudu tästä nyt psykoosiin, tai no, toisaalta, kaikki mikä ei tapa vahvistaa. Tunnen hänet sen verran hyvin että uskon että hän ponnahtaa sieltä kyllä vielä pystyyn. Täytyy vain jaksaa uskoa että kaikella on jokin tarkoitus ja että kaikki kääntyy parhaiten päin.<br />
<br />
Tarina on täysin fiktiivinen. Vitsi, vitsi. Kunpa olisikin.Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com10tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-80372054105325178272010-10-17T03:11:00.000-07:002010-10-22T10:07:39.322-07:00Paranemisen mekanismitItämaisen lääketieteen mukaan suuri osa sairauksista johtuu kehon tai energian epätasapainosta, ja paraneminen on sitä että keho autetaan takaisin luontaiseen tasapainon tilaan. Uskon että mielenterveyden ongelmissa on kyse samasta, ja että useimmiten epätasapainosta voi päästä tasapainoon jos jaksaa tehdä asian eteen töitä.<br />
<br />
Paranemisen mekanismit ovat varmaan jokaiselle vähän erilaiset ja jokainen tietää parhaiten itse mikä juuri itselle on oikein. Minusta paranemisen mekanismeihin ei kuulu se että ihminen hyväksyy sairauden osaksi omaa identiteettiään. Se miten ihminen näkee itsensä muokkaa hänen tulevaisuuttaan, joten enemmän hyötyä on varmaan siitä että näkee itsellään mahdollisuuden parantua täysin terveeksi. Kun puhutaan psykoosista positiivisena henkisenä kriisinä, nähdään että psykoosi aiheutuu paljolti siitä että ihminen ei ole syvällisellä tasolla kontaktissa minuutensa kanssa. Paranemiseen kuuluu että ihminen luo tämän kontaktin omaan minuuteensa uudelleen. Psykoosissa tämä voi tapahtua spontaanisti ja persoonallisuuden muutokset voivat jäädä pysyviksi, tai sitten sitä voi psykoosissa kokea välähdyksen siitä mikä tämä muuttunut tila voisi olla, ja psykoosin laannuttua työskennellä saavuttaakseen tämän tilan. Tähän tarkoitukseen on olemassa valtavasti eri kikkoja ja keinoja... joten jokaiselle löytyy varmasti jotakin.<br />
<br />
Itselleni olen löytänyt vahvoiksi apuvälineiksi meditaation ja mielikuva- ja rentoutusharjoitukset. Oma ajatteluni, suhtautumiseni itseeni ja maailmaan on ajan kanssa muuttunut aika lailla. Jouduin tosin sinnikkäästi harrastamaan näitä vuoden verran ennenkuin sain kunnon tuloksia, joten periksi ei kannata heti antaa, eikä välttämättä odottaa nopeita muutoksia. Psyyken prosessit voivat viedä paljon aikaa ja kannattaa olla kärsivällinen. Psyyken prosesseille ei muutenkaan oikestaan ole mitään loppua, maaliin ei pääse tavallaan koskaan, joten miksi hoppuilla. Henkiseen ajatteluun kuuluu ajatus että ihminen on joka hetki täydellinen ja kaikki hänen elämässään on joka hetki tarkoituksenmukaista: liika yrittäminen ja ponnistelu jonkin asian saavuttamiseksi kannattaa lopettaa, ja sen sijaan antaa vain asioiden tapahtua omalla painollaan. Olla täysillä läsnä ja hyväksyä juuri se mitä elämässä sillä hetkellä tapahtuu.<br />
<br />
Uskon että mielenterveysongelmaisilla aivot tavallaan toimivat "väärällä tavalla". Jos ihminen ei elä "omaa elämäänsä", vaan esimerkiksi elää muiden määrittelemien odotusten mukaan, syntyy sisäinen ristiriita, mikä aiheuttaa psyykkistä stressiä. Koetut traumat voivat myös aiheuttaa sen että ihminen jää elämään krooniseen stressitilaan, jossa häntä vaivaavat ahdistavat ajatukset ja pelkotilat. Hyvä uutinen on että jokainen pystyy muuttamaan sitä tapaa millä oma ajattelu toimii, edellyttäen että todella haluaa tätä ja on valmis ottamaan vastuun omasta paranemisestaan. Kannattaa kysyä itseltään haluaako todella parantua? Yllättävän monelle mielenterveyden ongelmista kärsiville sairaudesta on tullut suoja josta ei raaskita luopua. Jokainen saa tässä asiassa tehdä niinkuin haluaa, joten jollei ihmisellä itsellään ole motivaatiota parantua, häntä ei kannata painostaa siihen.<br />
<br />
Jaa miten aivot sitten saadaan toimimaan "oikealla tavalla". Tavoitteena on siis saattaa ihminen jollain keinolla kontaktiin oman minuutensa, oman sisimpänsä kanssa. Voisi sanoa että tavoitteena on luoda terve itsetunto. Luoda tila jossa ihminen hyväksyy itsensä eikä vaadi täydellisyyttä, vaan pystyy pitämään itsestään varjopuolistaan huolimatta. Tila jossa hänelle ei ole niin tärkeää se mitä muut hänestä ajattelevat ja jossa ei ole tärkeää "antaa itsestään hyvää kuvaa", vaan jossa tuntee että voi olla oma itsensä ilman paineita. Olla liikaa analysoimatta ja miettimättä joka käännettä. Olla vaan, sillai että oleminen tuntuu helpolta ja kevyeltä.<br />
<br />
Hyvän alkusysäyksen tälle prosessille voi saada jo siitä että lausuu mielessään aikomuksen että tulee löytämään tasapainon tilan. Aikomukset työstäytyvät ihmisen alitajunnassa, jossa tapahtuu voimallisia prosesseja. Joillakin voi olla eri terapioista paljon hyötyä, varsinkin taide- ja musiikkiterapioista joissa pyritään pääsemään käsiksi tukahdutettuihin tunnetiloihin. Itse luin paljon kirjallisuutta, kaikennäköistä psykologiaa. Kannattaa kuulostella itseään, valita ne keinot jotka tuntuvat itsestään hyviltä ja oikeilta.<br />
<br />
Psykooseja kokeneelle hyviä harjoituksia voivat olla erilaiset maadoitusharjoitukset. Keho on se mikä ankkuroi meidät tähän fyysiseen todellisuuteen, "maadoittaa" meidät, joten tätä voi tehostaa siten että esimerkiksi päivittäin keskittyä hetkeksi tietoisesti tuntemaan oman kehonsa ja sen energiat. Moni psykoosialtis ihminen kärsii myös "yliajattelusta", eli sitä ajattelee ja kehittelee koko ajan mielikuvia päässään eikä ole kunnolla läsnä hetkessä. Aivoille tekee hyvää pitää taukoa välillä, hyvä harjoitus tähän on se että keskittyy täysillä siihen mitä aisteillaan kokee: siihen mitä näkee, kuulee, aistii. Ottaa kaiken vain sisään eikä analysoi sitä sen enempää. Henkimaailmankin voi ottaa avuksi, jos se tuntuu omalta jutulta. Henkimaailman enkeleiltä tai valo-olennoilta voi pyytää suojelusta, rakkautta ja voimaa.<br />
<br />
En tunne oikeastaan olevani oikein pätevä tässä paranemismekanismi-aiheessa, vaikka paljon olen asiasta lukenut. On vaikea sanoa asiasta mitään yleispätevää sillä nämä mekanismit voivat olla eri ihmisille niin erilaisia. Koen myös että oma paranemiseni tapahtui melko helposti... ja jonkun mielestä tämä kaikki voi kuullostaa liian kevyeltä. Tunnen ihmisiä jotka ovat painineet vaikean elämän kanssa pitkiä aikoja, eivätkä nämä ajatukseni käy yksiin heidän kokemuksensa kanssa. Minulla ei ole tietenkään muuta kuin oma kokemukseni johon nojaan, mutta niinhän ei toisaalta ole kenelläkään muullakaan.<br />
<br />
Jokaisella ihmisellä on vastaukset omiin kysymyksiinsä sisimmässään.Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-19446712526491146102010-06-15T14:15:00.000-07:002013-06-12T10:44:51.570-07:00Mietteitä 12 vuoden takaaLöysin kirjoittamani tekstin 12 vuoden takaa joka vielä tuntuu ajankohtaiselta... :<br />
<br />
"Eräässä sessiossa terapeuttini kanssa muistan että sanoin että haluaisin keskustella kokemuksistani 'toisessa maailmassa', ja terapeuttini kysyi silloin: mitä haluan tällä saavuttaa?<br />
En halunnut myöntää sitä silloin, mutta voin nyt myöntää että tietenkin halusin vakuuttaa terapeuttini siitä että minun näkemykseni, jotka luultavasti poikkeavat valtavirrasta, ovat oikeita ja hyväksyttäviä.<br />
Ja tietenkin tuntuu siltä että... no, hän on monivuotisen koulutuksen saanut psykologi ja minä olen vain sekopää. Luulenko tosiaan että voin keksiä jotain, mitä hän ei jo tietäisi. Mutta, toisaalta, minulla on sisäpiirin näkemystä joistakin psykoosin aspekteista jotka häneltä puuttuvat...<br />
<br />
Ja minun todella täytyy sanoa että, mielestäni, henkilö joka kärsii psykoosista ei saa lainkaan oikeanlaista hoitoa. Kun joudut psykoosiin, ylität rajan täysin toisenlaiseen maailmaan, joka voi olla (sen lisäksi että on ihmeellinen ja suurenmoinen) vieras, hämmentävä, pelottava. Ja ympärillä olevat lääkärit ja hoitajat eivät osaa antaa sinulle mitään, minkäänlaista apua tai ohjausta. Tunnet että sinut on jätetty aivan yksin selviytymään.<br />
<br />
Miksi on näin? Kyllähän heidän kuuluisi tietää jotain tästä, heidän kuuluisi olla läsnä ja auttaa sinua, sehän on heidän työnsä. Mutta he eivät tee muuta kun antavat pillereitä ja yrittävät jutella normaaleista asioista ajatellen että se tuo sinut takaisin normaalimaailmaan, ymmärtämättä että heidän juttunsa ovat täysin epärelevantteja, että niistä ei ole mitään hyötyä, sillä <i>sinä et nyt ole normaalimaailmassa</i>.<br />
<br />
Kunpa minulla olisi ollut joku, joka olisi kyennyt kertomaan minulle mitä oli tapahtumassa, mitä tämä matka piti sisällään, mitä tulisin kohtaamaan. Jos joku olisi kertonut minulle mitä kaikki tarkoitti, se olisi tehnyt kokemuksesta niin kovin paljon helpomman. Olisin tarvinnut jonkun, joka olisi tarjonnut minulle jonkinlaisen selityksen kokemuksilleni, mutta ei ollut ketään joka olisi tähän kyennyt. Näin ympärilläni vain ymmärtämättömiä, huolestuneita, pelokkaita kasvoja. Ei ihme että ihmiset tuntevat psykoosissa olevansa yksin maailmaa vastaan.<br />
<br />
En tiedä miksi asia on näin. Onko ehkä niin että henkilö joka ei itse ole kokenut tällaista matkaa ei vain pysty ymmärtämään sitä. Vai eivätkö ihmiset vain jaksa ja viitsi hankkia tietoa aiheesta. Tuntuuko heistä että jos he hankkisivat tietoa, he kannustaisivat ihmisiä...tekemään näitä matkoja?<br />
<br />
Psykoosin kulku olisi aivan toisenlainen jos potilas saisi oikeanlaista tukea ja ohjausta matkan aikana. On todella rasittavaa että matkan aikana kaikki vain haluavat kiskoa sinut alas. Ihmiset laskeutuvat psykoosista omin avuinkin, niin miksi se täytyy tehdä niin pakottamalla?<br />
<br />
Itselleni on käynyt niin että kun se on tehty pakottamalla, olen.. syöksynyt hajoten maahan, sen sijaan että olisin saanut laskeutua hallitusti. Surullista on, että kun näin käy, ihminen luultavasti menettää kaiken sen arvokkaan tiedon ja kokemuksen jonka tällaisella matkalla voi saada. Ajattelen joskus että syy siihen miksi minulla on ollut niin monta psykoosia on se, että kun palasin ja "paranin", niin heitin samalla pois kaiken oppimani. Kuten lääkärini, minä hylkäsin matkan aikaiset visioni sairaan mielen tuotoksena. Joten minut vedettiin takaisin, uudelleen ja uudelleen, kunnes palasin sen tiedon kanssa, jonka kanssa minun oli tarkoitus palata. Tiedän että tämä jonkun korvissa luultavasti kuullostaa siltä että yritän epätoivoisesti ylläpitää idealisoitua kuvaa tapahtumasta koska olen kykenemätön myöntämään että olen sairas, mutta, minkäs teen. Minun täytyy pysyä uskollisena itselleni, kuitenkin.<br />
<br />
Psykologini luettelee minulle kaikki positiiviset seikat jotka psykoosi toi tullessaan, ja sanoo että ei elämäni ole pilalla vaikka minulla on bipolaari-diagnoosi. No tuota, minä kyllä tiedän sen. Mutta ehkä monet kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät kokevat, että on vaikea selvitä näiden kokemusten kanssa. En ole yllättynyt: viesti jonka he saavat on että nämä kokemukset ovat patologiaa, sairasta, häiriintynyttä. Että he keksivät kaiken, kehittivät itselleen oman maailman johonka piiloutua, siksi koska, kuten psykologini selitti minulle, he eivät ole tarpeeksi vahvoja kestämään todellisuutta, selviämään arkipäivän paineista.<br />
<br />
On tietenkin hyvä että joku yrittää vakuuttaa minua siitä että minun ei tarvitse kokea itseäni ala-arvoiseksi vaikka minulla on diagnoosi, mutta, tuntuu kuitenkin siltä että tässä ei nähdä olennaista. Jos ihmiselle annetaan oikeaa tukea ja ohjausta matkan varrella, psykoosi voi olla hyödyllinen kokemus (tässä kohtaa täytyy sanoa että helposti unohdan että on monenlaisia psykooseja ja oma kokemukseni ei ehkä päde kaikkiin). Olen lukenut että yhä suurempi määrä terapeutteja alkaa tiedostaa tämän, mutta tämä näkemys ei kuitenkaan vielä ole levinnyt kovin laajalle. Jos terapeutti ei usko mihinkään mystiseen, selittämättömään, "toiseen maailmaan", en ymmärrä miten hän voi auttaa potilaitaan jotka elävät siinä maailmassa. Siis, jos minun täytyisi oppia selviämään hengissä Antarktiksella niin kyllä minä mieluummin konsultoisin henkilöä joka on siellä käynyt, kuin henkilöä joka yrittää vakuuttaa minut siitä että koko paikkaa ei ole olemassa.<br />
<br />
Voisi luulla että koska psykooseja kokevien on hankala pysyä normaalitodellisuudessa, terapeutin skeptinen jalat-maassa-asenne olisi tarpeellinen ja hyödyllisin suhtautuminen, mutta ikävä kyllä asia ei ole näin. Jotta hän voisi ymmärtää ihmisiä jotka elävät toisessa maailmassa, terapeutti tarvitsee tietoa tästä maailmasta, mieluiten omakohtaisia kokemuksia matkasta, eikä vain ulkopuolista fragmentoitunutta tietoa oireista.Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-91876981383732247422010-04-30T12:02:00.000-07:002010-05-02T09:20:33.368-07:00Soteria House<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Maailmalla on tehty joitakin kokeiluja vaihtoehtoisesta psykoosin hoidosta. Yksi näistä on Soteria House San Fransiscossa joka toteutettiin Lauren Mosherin johdolla 1969-71. </span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Yleensä psykiatrisissa sairaaloissa luotetaan lääkehoitoon, psykoosi nähdään sairautena joka täytyy "hoitaa", ja lääkäreillä on päätösvalta potilaan sijaan. Soteriassa psykoottisia potilaita hoidettiin ensisijaisesti ilman lääkkeitä, kodinomaisessa ympäristössä, ja psykoottinen prosessi nähtiin kasvun ja oppimisen mahdollisuutena.</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Potilaat valittiin ryhmästä jonka kriteerinä olivat 16-30 vuoden ikäiset, naimattomat, ensimmäistä kertaa sairaalahoitoon tulevat, skitsofreniadiagnoosin saaneet henkilöt. Vertailun saamiseksi oli myös olemassa vertailuryhmä potilaita, joita hoidettiin kunnan sairaalassa. Hoitoon saapuvat, kriteerit täyttävät potilaat sijoitettiin satunnaisesti joko Soteriaan tai kunnan sairaalaan.</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Potilaille tehtiin erilaisia kokeita: psykiatrinen arviointi, hoitohenkilökunnan arviointi, perheen arviointi ja potilaan oma arviointi. Potilaita seurattiin 6 kk välein kahden vuoden ajan. </span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Soteriassa oli kerralla potilaita 6 ja hoitohenkilökuntaa 2/vuoro. Vuorot olivat pitkiä, 36-48 tuntisia, jotta sekavassa tilassa olevien potilaiden olisi helpompi luoda kontakti hoitajiin. Hoitajat olivat kouluttamattomia vapaaehtoisia, joita yhdisti näkemys että psykoosi on muuntunut tajunnantila joka aiheuttaa tilapäisen kriisin henkilön elämässä, mutta jolla voi olla positiivisia vaikutuksia jos sitä ei väkisin keskeytetä tai pakoteta johonkin tiettyyn muottiin. Hoitajat suhtautuivat potilaan kokemuksiin "todellisina" ja potilaan irrationaalinen käytös nähtiin prosessiin kuuluvana. Kouluttamattomuus nähtiin etuna sikäli että hoitajilla ei ollut mitään valmiita toimintamalleja tai teoreettista suhtautumista potilaisiin, vaan he olivat "omia itsejään" hoitosuhteissa. </span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Hoitajien tehtävä oli olla läsnä prosessin aikana ja jakaa potilaiden kokemukset, sen sijaan että he jotenkin hoitaisivat tai ohjailisivat heitä. Hoitajat ja potilaat nähtiin mahdollisimman tasavertaisina, ei esimerkiksi ollut mitään pelkästään hoitajille tarkoitettuja kokouksia ja arkipäivän askareet jaettiin tasapuolisesti kaikkien niiden kesken jotka niihin pystyivät osallistumaan.</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Potilaille ei annettu mitään antipsykoottisia lääkkeitä ensimmäiseen 6 viikkoon. Jos potilaan tilassa ei tässä ajassa tapahtunut muutosta, annettiin chlorpromazinea 300 mg tai enemmän. Vain 10 % Soterian potilaista tarvitsi lääkitystä.</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Soterian ohjelmaan kuului 7 tärkeää kriteeriä: (1) positiiviset odotukset psykoosista oppimiskokemuksena, (2) </span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">joustavuutta rooleissa, suhteissa ja suhtautumisessa, (3) riittävä aika hoidossa jotta identifioituminen hoitohenkilökunnan kanssa voi tapahtua, (4) psykoottisen henkilön kokemuksen hyväksyminen ja totena ottaminen, (5) hoitohenkilökunnan vastuu läsnäolosta potilaan kanssa, ja ymmärrys että hänen ei tarvitse "tehdä" mitään, (6) kyky hyväksyä outo käyttäytyminen ilman ahdistusta tai tarvetta kontrolloida sitä, (7) psykoosikokemuksen normalisointi.</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Tulokset</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Kokeeseen osallistui Soteriassa 37 potilasta ja kunnan sairaalassa 42 potilasta. Osa näistä vetäytyi tai muuten katosi projektin seurannasta joten tiedot on kerätty 26 Soterian kokeiluryhmän ja 23 vertailuryhmän potilaasta. Eli otos on tosi pieni mutta sanottaisiinko kuitenkin suuntaa-antava...</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Soterian kokeiluryhmän potilaista yksikään ei saanut antipsykoottista lääkitystä ensimmäiseen kuuteen viikkoon, tämän jälkeen lääkitystä sai 3 potilasta. Vertailuryhmässä kaikki potilaat saivat antipsykoottisia. Kahden vuoden seurannassa 43 % vertailuryhmästä söi jatkuvasti lääkkeitä, kun kokeiluryhmässä luku oli 4 %. Kokonaan ilman lääkitystä oli kokeiluryhmässä 57 % ja vertailuryhmässä 0 %. </span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Soterian potilaat olivat hoidossa huomattavasti pitempään kuin vertailuryhmän potilaat. Kahden vuoden seurannassa vertailuryhmällä oli enemmän uusia sairaalahoitojaksoja, mutta ero ei ollut huomattava. Vertailuryhmän potilaat käyttivät enemmän muita mielenterveyspalveluita kuin kokeilupotilaat, joista 40% ei tarvinnut minkäänlaisia mielenterveyspalveluja.</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Työtilanteissa ei ollut huomattavia poikkeuksia ryhmien välillä paitsi että kokeiluryhmän potilailla oli korkeamman koulutustason töitä. Asumismuodon suhteen kokeiluryhmän potilaat asuivat useammin kuin vertailuryhmä itsenäisesti ja heillä oli enemmän sosiaalisia kontakteja ja ystäviä. </span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Molemmat hoitomuodot olivat melkein samanhintaisia hoitopäivää kohti. Kokeilun lopputuloksena voidaan pitää että psykoottisia potilaita voitaisiin hoitaa ilman lääkkeitä ja koulutettua hoitohenkilökuntaa samoin kustannuksin kodinomaisissa oloissa ja hoidon tulokset olisivat hieman parempia kuin sairaalahoidon tarjoamat tulokset.</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><i>"Terapeuttisen hoidon edellytys on että psykoottista kokemusta ei mitätöidä. Usein potilaan perheen ja ympäristön systemaattinen ja kokonaisvaltainen kokemuksen mitätöiminen vain ajaa ihmisen pidemmälle hulluuteen."</i></span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">L. Mosher</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;">Lähde: Emma Bragdon - A Sourcebook for Helping People with Spiritual Problems</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial; font-size: small;"><span class="Apple-style-span" style="font-size: 13px;"><br />
</span></span>Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-34865952883911899792010-04-27T13:02:00.000-07:002010-06-16T14:14:34.571-07:00Jumala, enkelit ja henkimaailma.Minulla ei koskaan ollut mitään näkyjä tai "harhoja" enkeleistä tai henkiolennoista, mutta kun psykoosin jälkeen luin näistä asioista niin jokin niissä tuntui kovin tutulta. Koin psykoosissani jonkin voiman tai energian olemassaolon, kai se oli sitä mitä jumalaksikin kutsutaan. Kirjoitin silloin että oli kovin hämmentävää kohdata Jumala - en nimittäin uskonut häneen...<br />
<div><br />
</div><div>Uskon että kokemuksessa ei oikeastaan ole mitään kovin mystistä, jokaisessa ihmisessä on olemassa tämä sama voima. Monessa muussa kulttuurissa tämä on itsestään selvää mutta täällä länsimaissa olemme menettäneet kontaktin tähän syvällä meissä itsessämme olevaan voimalähteeseen. Täällä keskustellaan siitä että onko tällaista ilmiötä kuin jumala lainkaan olemassa, mikä osoittaa sen että hyvin harvalla ihmisellä täällä on omakohtaisia kokemuksia asiasta. Asian kokeneille kysymys tuntuu aika absurdilta. Mutta kaikkihan rakentavat oman todellisuutensa ja saavat uskoa mihin lystäävät, turha näistä on kiistellä.</div><div><br />
</div><div>Kokemukset henkimaailman olennoista nähdään tietenkin täälläpäin mielisairauden merkkeinä. Minusta tämä on asia missä joillakin psykiatreilla menee puurot ja vellit pahasti sekaisin. Ei se että näkee enkeleitä tai toiselle puolelle siirtyneitä tai henkiolentoja tee ihmisestä sairasta. On paljon ihmisiä jotka pystyvät toimimaan erinomaisen hyvin yhteiskunnassa siitä huolimatta että he kuulevat ja kokevat asioita joita normaalisti ihmiset eivät koe. Sylvia Browne on amerikkalainen meedio joka näkee kuolleita ihmisiä ja jolla on kontakti henkioppaaseensa. Hän on myös tunnettu ja menestynyt kirjailija jolla ei varmaan ole nappulastakaan pulaa. Neal Donald Walsh on kirjailija joka on kirjoittanut monta kirjaa keskusteluistaan Jumalan kanssa, näitä on myyty miljoonia. Doreen Virtue, joka on psykologian tohtori ja on myös kirjoittanut monta kirjaa aiheesta indigolapset, myöntää avoimesti näkevänsä enkeleitä. Näille henkilöille ja monille muille tämä "näkymättömän maailman" kokeminen on lahja jota he hyödyntävät jokapäiväisessä elämässään.</div><div><br />
</div><div>Monelle normaalitallaajalle nämä asiat ovat aivan huuhaata. Ja mielestäni onkin vähän liikaa pyydetty että joku uskoisi itse näihin asioihin jos ei ole niitä kokenut. Mutta tietynlainen avoimuus olisi kuitenkin suotavaa: kukaan ei voi varmuudella sanoa mikä on totta ja mikä ei. Itse en ole nähnyt henkiä mutta en voi sen perusteella mennä sanomaan ettei niitä ole olemassa. "Henkimaailma" ei ole fyysinen rinnakkaistodellisuus kuten se monen skeptikon mielikuvassa varmaan esiintyy (ja on siksi mahdoton) vaan ei-fyysinen, ei-aikasidottu ulottuvuus jossa ei päde fyysisen maailman lait. Voidaan esimerkiksi ajatella unia, ajatuksia tai mielikuvia. Nämä ovat asioita jonka olemassaoloa kukaan ei kiistä vaikka kukaan ei ole niitä fyysisesti nähnyt (paitsi ehkä jotain sähköimpulsseja aivoissa...). Henkimaailma on olemassa vähän samanlaisella "taajuudella". Luulisin.</div><div><br />
</div><div>Onko henkimaailma sitten jotain mitä ihminen itse luo itselleen, vai onko se jokin erillinen todellisuus? Onko tällä kysymyksellä mitään väliä? Onhan nähty että henkiset oppaat, enkelit ja Jumala voivat olla ihmisille suureksi avuksi. Saattaa olla että nämä ilmiöt ovat ihmisen epäsuoraa kommunikointia jonkin itsessään piilossa olevan resurssin kanssa. Tai sitten on olemassa meistä erillään olevia korkeamman tietoisuuden omaavia valo-olentoja jotka ovat täällä auttamassa meitä. Mielestäni kumpaakaan näkemystä ei voi kiistatta todistaa oikeaksi. Vedän joitain johtopäätöksiä esim. siitä että ihmiset joilla on ollut lähellä-kuolemaa-kokemuksia kertovat nähneensä "valon", kohdanneensa kuolleita omaisiaan ja valo-olentoja ollessaan kuolleeksi todettuja eli aivosähkökäyrän näyttäessä nollaa. Jos kyseessä olisi hallusinaatio aivosähkökäyrässä näkyisi jonkinlaista toimintaa. </div><div><br />
</div><div>Psykoosi on monelle ihmiselle henkinen tai hengellinen kokemus, psykoosin aikana tapahtuu joku herääminen tai avautuminen joka mahdollistaa "henkimaailman" asioiden kokemisen. Yleensä tällaiset kokemukset yritetään lääkityksen avulla sitten hävittää. Niitä pidetään merkkinä patologiasta siksi että ne esiintyvät samaan aikaan kun ihminen voi muutenkin olla sekavassa tilassa. Jos henkimaailman kokemukset suuresti pelottavat tai ovat liian epämiellyttäviä, lääkitys on ehkä hyvä keino, tästä jokainen päättää itse. Mutta näistä kokemuksista voi myös löytää apua ja voimaa ja silloin niiden leimaaminen haitalliksi hallusinaatioiksi pikemminkin haittaa paranemista sen sijaan että edesauttaisi sitä. Mielestäni nämä kokemukset voivat olla psykoosin positiivinen sivutuote jota ei kannata hukata.</div>Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-26762834962935989952010-04-03T02:12:00.000-07:002013-06-12T10:48:08.774-07:00Ajatuksen voimaTuntuu siltä että psykoosi on kovin harvalle ihmiselle ollut mitenkään positiivinen prosessi. Ei se minullekaan ollut silloin kun koin ensimmäiset psykoosini, mutta asiat muuttuivat kun sain "vaihtoehtoista" tietoa asiasta. Minulle tärkein juttu paranemisen kannalta oli löytää tietoa siitä että psykoosissa kokemani asiat eivät olleetkaan niin sairaita kuin mitä joskus kuvittelin. <br />
<div>
<br /></div>
<div>
Minun kokemuksiini kuului tunne siitä että pystyin ajatuksillani ja energiallani vaikuttamaan maailmaan. Pystyin "lukemaan" muiden ihmisten tunne-energioita ja tunsin että minulla oli parantavia voimia. Tällaiset uskomukset eivät istu hyvin meidän länsimaalaiseen rationaaliseen ja materialistiseen maailmankuvaamme, mutta joissakin kulttuureissa nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Kun etsin tietoa psykoosin henkisestä puolesta törmäsin vähän niinkuin erilaiseen maailmankuvaan. Elikkä tällaiseen että ihmiskunta kehittyy henkisesti koko ajan, tapahtuu henkisen kehityksen evoluutiota. Alamme tiedostaa että fyysinen ulkopuolinen todellisuus on vain heijastus sisäisestä todellisuudestamme, ja että muuttamalla sisäistä todellisuuttamme voimme muuttaa ulkoista todellisuutta. Esimerkiksi ihminen voi ajatella ympäristöstänsä että kaikki haluavat hänelle pahaa, kun taas joku toinen ajattelee että kaikki haluavat hänelle hyvää. Nämä kaksi ihmistä elävät eri todellisuuksissa, ja he myöskin reagoivat ympäristöönsä eri lailla, toinen epäluuloisesti ja toinen luottavaisesti. Heidän erilainen suhtautuminen ympäristöönsä synnyttää erilaisia reaktioita, jotka vahvistavat entisestään heidän käsityksiään. Positiivisuus vetää puoleensa positiivisuutta ja negatiivisuus vastaavasti negatiivisuutta. Psykologiasta on tuttua se miten ihminen aikuisena rakentaa ympärilleen samanlaisen ympäristön kuin mihin lapsena tottui. Hyvä uutinen on se että kun ihminen tiedostaa tämän käyttäytymisen hän voi muuttaa sitä.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tähän maailmankuvaan kuuluu että ihminen voi vaikuttaa maailmaan ja ympäristöönsä enemmän kuin hän tietääkään. Kaikki universumissamme koostuu energiasta, ajatuksemme ja tunteemmekin ovat energiaa, ja "lähetämme" tätä energiaa ulos koko ajan. Maailmassa on tällä hetkellä tosi paljon negatiivista energiaa... ihmisissä on pelkoa. Monet rakentavat kulisseja ulkomaailmaa ja kanssaihmisiään kohtaan, omaa syvintä sisintään ei uskalleta näyttää muille, pelätään että se ei ole kyllin hyvää. Pelätään näin, vaikka tämä ihmisen syvin olemus on aina hyvää ja täydellistä. Tätä kulissia kutsutaan egoksi, ja moni ihminen samaistuu tähän kulissiin niin täysin ettei tajua että hänessä on jotain syvällisempääkin. Tämä kulissi myös luo ihmisen mieleen illuusion siitä että olemme erillisiä olentoja kun itse asiassa olemme kaikki osa samaa suurta massaa, ihmiskuntaa ja universumia. Itämaisissa perinteissä tämä egon tuhoutuminen nähdään askeleena henkisen kehityksen polulla. Tai en nyt ole oikein varma, ehkä se pikemminkin esiintyy näissä länsimaihin omaksutuissa systeemeissä. Puhutaan egon kuolemasta ja siitä miten ihmisen tulisi lakata samaistumasta omaan egoonsa. Psykoosi voi olla tällainen egon kuoleman prosessi.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Uskon nykyisin tällaiseen ajatteluun että ihminen voi ajatusenergian voimalla muuttaa asioita fyysisessä todellisuudessaan, hän voi vetää puoleensa positiivisia asioita, asioita joidenka haluaisi toteutuvan. Tai ei voida sanoa että hän VOI tehdä tätä: meistä jokainen tekee tätä, koko ajan, vaikka suurin osa tekee sitä tiedostamattaan. Yksinkertaistettuna voisi sanoa että toimintaa edeltää aina ajatus, ja ajatus on se mikä johtaa johonkin toimintaan tai sitten sulkee sen mahdottomuutena pois. Kun opimme tiedostamaan tämän prosessin, voimme käyttää sitä paljon tehokkaammin hyväksi. Minulle tuottaa tosin vähän ongelmaa se että miten nämä ideat voi istuttaa länsimaiseen ajatteluun ilman liikaa kitkaa. Ihmiset laittaa heti luukut kiinni jos kuullostaa liian hihhulilta. Itse kasvoin myös uskoen tieteeseen ja pyrin aina löytämään hyväksyttäviä tieteellisiä selityksiä asioille kuten hengille tai jumalalle. On paljon muitakin ihmisiä jotka kamppailevat saman asian kanssa, ja ilokseni olen löytänyt joitakin tiedemiehiä jotka ovat onnistuneet löytämään ihan järkeenkäypiä selityksiä. Esimerkiksi kvanttifyysikoissa on sellaisia, sillä kvanttifysiikasta on löydetty ilmiöitä jotka eivät seuraa normaaleja fysiikan lakeja.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tietyissä kvanttifysiikan kokeissa tulokset muuttuivat sen mukaan MITEN niitä mitattiin, eli yksi kvanttifysiikan laeista voisi olla että tietyn tapahtuman tarkkailijalla on vaikutusta itse tapahtumaan, tulos voi olla erilainen riippuen tapauksen tarkkailijasta. Tämä on tietenkin varsin vallankumouksellinen ajatus meille jotka uskomme vielä Newtonilaiseen maailmankuvaan. Normaalissa mittakaavassa asian voisi ajatella vaikka seuraavasti: kun näemme maailman sotaisana ja täynnä pahuutta, sortoa ja vääryyksiä, luommeko silloin siitä sellaisen? Mitä tapahtuisi jos suurin osa ihmisistä alkaisi nähdä ja uskoa siihen että maailmassa voi vallita rakkaus ja rauha ihmisten välillä?</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Olen näkevinäni että nämä ajatukset saavat enemmän ja enemmän jalansijaa täällä meidän kovien arvojen materialistisessa länsimaisessa kulttuurissamme. Paljon puhutaan siitä että ihmiset kokevat henkistä tyhjyyttä ja etsivät jotain syvällisempää merkitystä elämälleen. Monella on tunne että on olemassa jotain "enemmän". Minusta oli ilahduttavaa nähdä elokuva "the Secret" joka kuvaa näitä ajatusenergia-prosesseja, sitä miten meillä voi olla suurempi vaikutus elämämme muokkaamisessa kuin mitä olimme kuvitelleet. Psykologiassa kognitiivinen terapia myös perustuu siihen että voimme ajatustemme avulla muuttaa suhtautumistamme ympäristöön ja siten "muuttaa todellisuuttamme". Mindfulness-tekniikka on toinen hieman samantyyppinen juttu, tai ehkä vähän syvällisempi, pyrkii opettamaan hetkessä olemista, "tietoista" olemista. Yoga ja meditaatio yleistyvät. Nämä kaikki tekniikat pyrkivät saattamaan ihmisen kontaktiin oman syvimmän minuutensa kanssa. Tosi positiivista että täällä länsimaissa aletaan ymmärtämään näiden päälle.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Minusta on ihana ajatus että ihmisten välinen erillisyys on illuusio, että olemme loppujen lopuksi osa samaa suurta kokonaisuutta jossa kaikki on yhteydessä kaikkeen ja jossa tietoisuus, johon kuuluu rakkaus ja myötätunto, on kaiken yhteen sitova voima. Tämä ei ole minun kohdallani vain ajatus, vaan tunne ja "välähdys" jonka olen kokenut. Tämä kokemus poistaa tehokkaasti pelkoa maailmaa kohtaan...</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Psykoosissa koin kaikennäköisiä juttuja joita voisi kuvailla "yliluonnollisiksi". Oli todella terapeuttista saada näille jutuille selityksiä ja hienoa kokea että ne eivät olleet vain kuvitteellisia. Tiedän että joku psykiatri ehkä sanoisi että ihminen luo näitä juttuja saadakseen tuntea olevansa vähän erikoisempi, kompensoimaan muuten heikkoa itsetuntoa. No koen että minun itsetuntoni olisi kyllä silloin heikommalla jos uskoisin enemmän jonkin psykiatrin väittämiin kuin omakohtaisiin kokemuksiini. Omaan itseensä ja omaan kokemukseensa, sydämeensä ja intuitioonsa tulisi aina luottaa. Minulla ja psykiatrilla ei vain ole samanlainen todellisuus, ja miksi ihmeessä omaksuisin hänen todellisuutensa? Pidän paljon enemmän omastani...</div>
<div>
<br /></div>
<div>
<div>
Luin jonkun väitöskirjan jossa todettiin että psykoosin kokeneiden oli vaikea löytää mitään tarkoitusta kokemastaan ja että kokemus pikemminkin synnytti heissä häpeäntunnetta. Oikealla hoidolla voisi paljon vaikuttaa siihen että psykoosia ei koettaisi näin negatiivisesti. Olisi hienoa jos hoidossa otettaisiin psykoosiaikaiset kokemukset enemmän todesta, jos niitä ymmärrettäisiin. Nyt ne usein mitätöidään ja ihminen itsekin mitätöi kokemuksensa. Uskon että jos ihminen itse saa valita niin mieluummin hän näkisi psykoosin positiivisena kuin negatiivisena. Eikö olisi kaikkien edun mukaista että tällainen kokemus lisäisi eikä söisi itsetuntoa, että se lisäisi eikä söisi toimintakykyä? </div>
</div>
Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-74454186350417850362010-01-31T11:45:00.000-08:002010-05-13T05:27:47.167-07:00Kokemukseni psykoosistaEnsimmäisen psykoosini koin 17-vuotiaana kesälomalla ulkomaanmatkalla. Se alkoi innostuneisuuden ja energisyyden tuntemuksista ja siirtyi siihen että koko maailma tuntui pyörivän ympärilläni, minä vaikutin siihen ja se vaikutti minuun. Koin että matkustin mielessäni aikojen alkuun ja näin välähdyksiä edellisistä elämistä, jossa olin toiminut m.m. parantajana. Koin "harhoja": autojen rekkarit olivat viestejä ja joka puolella minua tarkkailtiin, nurkissa oli kameroita. Tunsin olevani uudelleensyntynyt messias jolla oli tehtävä jota "pahat voimat" yrittivät pysäyttää. Kokemus muuttui oikeasti kamalaksi kun paikalle kutsuttiin ensin ambulanssi ja sitten poliisiauto viemään minut pois. Poliisit olivat kylmiä ja kovakouraisia, laitoin parhaan kykyni mukaan hanttiin. Sairaalassa minut laitettiin lepositeisiin ja eristykseen, sain injektion. Luulin että minut yritettiin tappaa. Tämä oli se psykoosikokemuksen traumaattisin osa, jonka seurauksena menin katatoniseen tilaan viikoksi. Tyypillinen esimerkki siitä miten psykoosia ei saisi hoitaa.<br />
<br />
Olin kuusi viikkoa sairaalassa, ja äitini oli alkuaikana mukana kanssani, hänen annettiin jopa yöpyä sairaalassa. Diagnoosi oli reaktiivinen psykoosi. Olin vielä energinen kun minut uloskirjoitettiin mutta jatkoin syksyllä lukiota normaalisti. Olo oli kyllä sisältä ihan tyhjä, minkäänlaista tunne-elämää ei ollut. Olisin varmaan ollut tosi masentunut mutta kun en pystynyt tuntemaan mitään, niin en ollut sitäkään. Hyväksyin että loppuelämäni olisi tällaista, että en luultavasti koskaan tulisi esimerkiksi kykenemään parisuhteeseen. Kuka nyt minun kanssani haluaisi olla, minussahan ei ollut mitään, olin vain tyhjä kuori. Muutuin puheliaasta ihmisestä hyvin hiljaiseksi sillä minulla ei ollut kenellekään enää paljon sanottavaa, aivot eivät tuottaneet ajatuksia.<br />
<br />
Kävin terapiassa pari vuotta mutta en pystynyt siellä mitenkään avautumaan. Psykologille ei varmaan tullut mieleenkään että kokemani "hoito" olisi saattanut olla se pahin trauman aiheuttaja. Tietenkin itse psykoosin syntyyn vaikuttivat toiset tekijät. Olin jo lapsena aika haaveilija, luin paljon kirjoja ja minulla oli vilkas mielikuvitus. Muistan joskus yhdeksän ikäisenä kun iso-äitini ilmaisi pienen huolensa lukuinnostani, että en kai mene liian pitkälle kirjojen maailmaan? Kasvoin myös perheessä jossa uskottiin tieteeseen ja varsinkin lääketieteeseen, ja "henkimaailman" kokemuksia ei niinkään ymmärretty ja osattu tukea. Hautasin tämän osan itsestäni ja se halusi jossain vaiheessa vapautua. Kotona oli joskus kova kuri (mielestäni liiankin kova... teininä kapinoin kovaa) mutta oikeudenmukaisuus oli tärkeä arvo, ja itse opin arvostamaan kiltteyttä, empaaattisuutta ja herkkyyttä. Oli jonkinmoinen shokki törmätä kovaan karuun maailmaan, sainkin monta kertaa kuulla että olen liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen ja että tulen kyllä vielä oppimaan syynisemmäksi. Koulussa ala-asteella olin pehmeä tapaus enkä osannut puolustaa itseäni luokan ilkeää tyttöä kohtaan, joka osasi olla varsin kiero ja lytätä toisen itsetuntoa. Onkin todettu että koulukiusaamista usein löytyy mielenterveyspotilaiden menneisyydestä. Varhaislapsuus oli kylläkin onnellinen ja turvallinen, ja uskon että sieltä tulee se voima jonka ansiosta olen päässyt siihen pisteeseen itseni kanssa missä olen tänään.<br />
<br />
Lopetin lääkärin suosituksen mukaan lääkkeet kun psykoosista oli kulunut pari vuotta, heräsin pikkuhiljaa henkiin - ja koin uuden psykoosin heti perään. Tämä oli onneksi kovin lievä ja kesti viikonlopun, enkä suostunut menemään sairaalaan vaikka perhe halusi minut sinne viedä. Tällä kertaa en masentunut ollenkaan.<br />
<br />
Seuraavat 6 vuotta menivät suht tasapainoisesti, kärsin tosin sosiaalisista peloista ja ajoittaisesta ahdistuksesta, mutta tämä ei näkynyt päällepäin. Muistankin erään ystäväni sanoneen minulle : - sinä et varmaan pelkää yhtään mitään. Vaikutin varmaan kovin itsevarmalta. Lomamatkalla Amsterdamissa tapasin miehen johon rakastuin suinpäin. Tämä laittoi minussa kaikki pasmat sekaisin ja parin viikon päästä jouduin sairaalan suljetulle. Poliisit taas hakivat kun olin romuttanut entisen miesystäväni auton. Olin sairaalassa kuusi viikkoa ja aika pian sen jälkeen tuli taas masennus. Ajattelin että se johtuu ehkä lääkkeistä joten lopetin nämä. Muutin Lontooseen, tapasin miehen johon rakastuin ja hups olin taas kohta psykoosissa. Kokemukseen kuului sama tunne siitä että minulla on maailmanpelastusmissio. Ymmärsin elämästä syviä totuuksia, ajatukset juoksivat aivan huikeata vauhtia. Olin maailman huipulla, älykäs, luova, vahva, energinen. Pystyin lukemaan ihmisten ajatuksia, lukemaan tunne-energioita. Lontoolaisessa sairaalassa oli töissä paljon porukkaa muualta, kuten afrikkalaisista maista, ja luulen että heillä oli vähän eri ymmärrys ihmisen sisäisestä maailmasta. Eräs hoitaja sanoi minulle että oikeastaan kaikki mitä hänelle kerroin oli ihan järkevää. Tunsin että maailmassa oli tapahtumassa jonkinlainen suuri muutosprosessi jossa feminiininen voima saisi enemmän jalansijaa vallalla olevan maskuliinisen voiman sijaan.<br />
<br />
Magia ja okkultismi kiehtoivat minua ja lainasin aiheesta paljon kirjoja. Yhdessä niistä löysin kuvauksen siitä miten shamanistinen initaatiokriisi voi joskus näyttää erehdyttävästi psykoosilta. Sain siitä selityksen sille mitä olin kokenut. Seuraavat puoli vuotta tai vuoden olin aivan tämän asian, henkimaailman, parantamisen, taikavoimien, pauloissa. Mitkään muut asiat eivät minua kiinnostaneet. Yritin jotenkin pitää kokemani taianomaisen voimantunteen hengissä. Masennuin yrityksistäni huolimatta, ja tätä masennusta kesti noin puolitoista vuotta. Söin tällä kertaa kiltisti lääkkeitä, en halunnut toistaa edellistä virhettä. Yhdellä pidemmällä ulkomaanmatkalla lääkkeet loppuivat ja huomasin että pärjään ihan hyvin ilmankin.<br />
<br />
Seuraavat n. 10 vuotta menivät taas ihan suhtkoht normaalisti, tein töitä, matkustelin paljon, menin naimisiin, tulin raskaaksi. Kuusi päivää poikani syntymän jälkeen olin taas sairaalassa psykoosin takia. Luulen että yksi laukaiseva tekijä oli synnytyssairaalassa vietetty aika, assosioin sen aikaisempiin mielisairaalakokemuksiin jotka olivat osittain hyvin traumaattisia. Tiesin että minua kytätään aikaisemman sairashistoriani takia ja sairaalassa oli hyvin epämiellyttävä psykiatri joka uhkaili mielisairaalaan lähettämisellä. Elin monta päivää sairaalassa kauheassa pelossa ja paineessa.<br />
<br />
Toki siihen aikaan mahtui positiivisia kokemuksia. Koin todellisen äidinvaistojen heräämisen, vahvuuden ja voiman tunteen, rakkautta lasta kohtaan. Pystyin taas "lukemaan" ihmisten tunne-energioita ja koin voimakkaan melkein telepaattisen yhteyden poikani kanssa. Olin peloissani sillä minulla oli mielestäni kaikki psykoosin oireet, mutta olin kuitenkin normaalitodellisuuteen orientoitunut. Elin kahdessa todellisuudessa rinnakkain ja onnistuin aika hyvin pitämään ne erillään. Sisäinen pelko ja paine olivat kuitenkin todella suuret, pelkäsin että touhu menisi "överiksi", pelkäsin että joutuisin sairaalaan. Verenpaineeni yläpaine hipoi kahtasataa ja pelkäsin fyysisen terveyteni puolesta. En ollut koskaan ymmärtänyt mikä rasitus fyysiseen kehoon kohdistuu kun ihminen käy psyykkisesti ylikierroksilla.<br />
<br />
Tämä kokemus olisi voinut olla todella erilainen jos minulla ei olisi ollut pelkoa, ja jos en olisi taistellut prosessia vastaan. No oppia ikä kaikki.<br />
<br />
Akuuttia psykoositilaa kesti vain päivän, ja liu'uin siihen tilaan ambulanssimatkalla sairaalaan, niin paljon osastolle joutuminen minua hirvitti. Koin että olin jossain elokuvassa, kaikki olivat näyttelijöitä, sairaalan potilaat ja lääkärit. Maailmassa tapahtui suuria mullistuksia, ihmiset heräilivät huomaamaan mitä olemme maapallollemme tekemässä, rauha ja rakkaus alkoivat saada kaaoksen keskellä jalansijaa ja minä olin tapahtuman katalysaattori. Minä olin se ihminen jonka piti kuolla ja uhrautua jotta kaikki tämä olisi mahdollista. Minulla oli vaihtoehto: joko palaisin takaisin kotiin ja unohtaisin kokemukseni ja kaikki palaisi ennalleen tai sitten voisin uhrata itseni, kuolla, siirtyä "seuraavalle tasolle" ja näin pelastaa maailman. Valinta tuntui riipaisevalta mutta olin valmis kuolemaan ja etsin osastolta ovea tai jotain jonka kautta voisin siirtyä seuraavaan maailmaan. No eiväthän ne ovet auenneet ja lopuksi uhkasin potkaista ikkunan sisään jolloin minulle annettiin rauhoittava piikki. Tunsin jollain tasolla että kaiken tämän, sairaalaan joutuminen ja injektio, sen oli tarkoitus tapahtua jotta se pyyhkisi pois edellisen traumaattisen kerran.<br />
<br />
Seuraavana päivänä olin jo "normaalitilassa" vaikka jouduin jäämään sairaalaan vielä pariksi viikoksi. Kun pääsin sairaalasta etsin netistä tietoa psykoosista ja henkisyydestä ja löysin tonneittain informaatiota - englanniksi. Luin tätä materiaalia aivan haltioituneena. Kokemukseni ei ollutkaan sairautta! Se oli henkinen kriisi jonka kautta ihminen vahvistuu, eheytyy. En pystynyt miettimään mitään muuta kuin tätä. Tunsin että jotain täytyy tehdä, sairaaloissa hoidetaan ihmisiä aivan väärällä tavalla! Olin todella käärmeissäni sairaalalle joka ei ollut osannut tukea ja auttaa minua, asioiden muuttamisen halu tuntui pakahduttavalta. Ajatukset tapahtuneesta pyörivät mielessäni, en saanut kunnolla nukuttua. Poikani ollessa kuusi kuukautta jouduin uudestaan sairaalaan akuutin psykoosin takia. (No, akuutti psykoosi. Aika kauan näin itsekin nämä kokemukset "oikeastaan psykooseina" vaikka kaikille toitotin että ne ovat henkisiä eheyttäviä kriisejä. Olen vasta viime aikoina alkanut nähdä että se mitä koin oli todellakin arvokas eheyttävä kokemus, ja sen takia sitä ei voi kutsua psykoosiksi.)<br />
<br />
Yönä jona jouduin sairaalaan minulla oli kauheita kauhukohtauksia, painajaisia, heräsin huutaen. Olin pari päivää aiemmin ajatellut että jos kertoisin jollekin psykiatrille ajatuksistani henkimaailmasta hän voisi hyvin taas laittaa minut pakkohoitoon vaikka en olisi millään lailla psykoottinen. Jokin minussa ihan muljahti pelosta kun tämä ajatus tuli mieleen, ja luulen että jokin prosessi lähti siitä liikkeelle. Samalla minulla oli tunne että minun täytyy palata sairaalaan, oikoakseni virheet, saadakseni oikeutta. Minun oli saatava heidät ymmärtämään että minua on kohdeltu väärin ja että ihmisiä koko ajan kohdellaan väärin, minun oli pakko saada muutosta asiaan.<br />
<br />
Kävimme sinä yönä ensiavussa mutta sieltä meidät lähetettiin kotiin nukkumaan. Aamulla lähdimme sairaalaan ja matkalla sinne annoin miehelleni ajo-ohjeita samalla kun katselin ihmeellisen kaunista auringonnousua ja tiesin että oli tapahtunut maailmanlaajuinen ydinkatastrofi jonka seurauksena osa ihmisistä oli siirtynyt "toiselle puolelle" ja toiset, tietämättömät ja viattomat, olivat vielä normaalimaailmassa. Minä sukkuloin molempien maailmoiden välillä ja se tuntui hyvin rankalta. Sairaalaan pihalle pääsimme mutta sitten en halunnut enää mennä osastolle sisälle, siihen tarvittiin taas poliisia. Minut laitettiin eristykseen ja annettiin injektio vaikka tein koko ajan vain passiivista vastarintaa. Jouduin riistuutumaan hoitajien edessä ja jopa vihkisormus täytyi antaa pois. Minusta tämä oli tavattoman nöyryyttävää ja eristyksessä oli ahdistavaa olla tietenkin. Nukuin kuitenkin pitkään ja olin herättyäni jo selkotilassa.<br />
<br />
Ero tällä kertaa edelliseen sairaalajaksoon oli että nyt tiesin mitä minulle tapahtui, minulla oli tietoa asiasta. Edellisellä kerralla olin ollut hyvin epävarma, tuntenut että en uskalla luottaa itseeni ja uusiin tuntemuksiini, analysoin ja epäilin itseäni jatkuvasti. Nyt en tehnyt sitä enää, olin itsevarma ja kritisoin hoitoa kovaan ääneen, ja juttelin energioista ja henkimaailman asioista. Hoitajat varmaan näkivät tämän yhtenä sairauden merkkinä. Jouduin olemaan sairaalassa kolme viikkoa vaikka "toivuin" paljon nopeammin kuin edellisellä kerralla. Keskustelut omahoitajan kanssa toimivat ihan hyvin, hän teki juuri lopputyötä psykiatriasta ja uskonnosta ja sanoi että hän tuntee ihmisiä jotka ovat parantuneet esimerkiksi skitsofreniasta vaihtoehtohoitojen ja taideterapian avulla. Hoitava psykiatri oli myös sympaattinen tapaus vaikka häneen oli alussa vähän vaikea saada kontaktia ja vaikka hänellä ei juuri ollut tietoa psykoosista henkisenä kriisinä.<br />
<br />
Itselle oli tietysti jollain lailla yllätys että "psykoosi" uusi. Mutta luulen että se oli jollain lailla välttämätöntä, liian paljon oli jäänyt käsittelemättä edellisiltä kerroilta. Psykiatrilleni mielenterveystoimistossa ja hoitajalleni kerroin että en koe että kyseessä oli sairaus, että episodi oli kaiken kaikkiaan eheyttävä kokemus, ja että paljon siitä minkä koin oli totta, sitä ei täällä meidän kulttuurissa vain ymmärretä. Psykiatri pyysi minulta anteeksi aiempaa traumatisoivaa "hoitoa", mikä tuntui mukavalta, ja hoitajakin oli avoin tyyppi joka suhtautui kannustavasti mietteisiini.<br />
<br />
Tuntuu jotenkin vähän rankalta kirjata näitä tapahtumia. Luulisi että se voisi olla terapeuttistakin... Halusin nyt yrittää kirjoittaa näistä kuitenkin, ehkä niitä kokeneet löytävät yhtymäkohtia, ja ne jotka vain ovat seuranneet jonkun psykoosia sivusta ehkä ymmärtävät paremmin mitä kokemuksen aikana ihmisten päässä voi liikkua. Psykoosissakin ihmisen käytös noudattaa tiettyä logiikkaa, niin sanotusti. Luulen että psykoosiaikaiset kokemukset ovat hyvin merkityksellisiä, ne peilaavat sitä mitä ihmisen sisällä tapahtuu. Paranemisen kannalta olisi tärkeää osata ymmärtää ja tulkita näitä kokemuksia. Niiden leimaaaminen arvottomiksi harhoiksi ei vie ihmistä eteenpäin itsetuntemuksen polulla. Minusta psykoosikokemuksia voisi tulkita vähän niinkuin unia ja yrittää löytää niiden merkityksiä.<br />
<br />
Se mikä tekee psykoosikokemuksesta niin sekavan on kai se että ihminen ei osaa erottaa sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Sisäiset prosessit, sisäinen myllerrys heijastetaan ulkoiseen todellisuuteen jossa normaalitkin asiat saavat symbolisia merkityksiä. Siitä huolimatta tämä prosessi on jotain joka ihmisen ehkä täytyy käydä läpi jotta "palaset voisivat loksahtaa kohdalleen". Ympärilleen hän tarvitsisi ihmisiä joita tämä sisäinen myllerrys ei pelota ja jotka tietävät että prosessilla voi olla eheyttävä vaikutus.Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-26085577375754906722010-01-30T10:29:00.000-08:002010-05-04T12:55:39.002-07:00Psykoosi - henkinen kriisiOlen kuullut muutaman eri psykiatrin sanovan että eri ihmisten psykoosiaikaiset kokemukset poikkeavat kovasti toisistaan. Itse olen huomannut että päinvastoin, kokemukset ovat ällistyttävän samanlaisia. On kuin olisimme käyneet samassa paikassa, ja niinhän me kai olemmekin. Minusta olisi kovin tärkeää että psykiatrit ja hoitohenkilökunta tietäisivät mitä ihminen psykoottisella matkallaan kokee, vaikka kokemusta ei tietenkään voi koskaan kunnolla ymmärtää jos sitä ei ole itse kokenut. Kokemusta ei mielestäni kannata analysoida pilalle, vaan tulisi tiedostaa sen syvällinen ja mystinen ulottuvuus.<br />
<br />
Psykoosissa, tai psykoosia muistuttavassa henkisessä kriisissä, ihmisessä voi vapautua suunnaton määrä energiaa. Itse olin tavattoman energinen, tunsin itseni vahvemmaksi, voimakkaammaksi, viisaammaksi kuin koskaan. Kokonaan uusi maailma, uusi ulottuvuus aukeni minulle, sain uusia kykyjä ymmärtää maailmankaikkeuden salaisuuksia, näin kaikki "kosmiset yhteydet". Tämä on mielestäni positiivinen voimaannuttava tunne joka kannattaa ottaa kokemuksesta mukaansa, eikä nähdä sitä sairaana. Psykoottistyyppisessä kokemuksessa on yhteyksiä siihen mitä monessa eri kulttuurissa kutsutaan valaistumiseksi, mutta meillä länsimaissa ei ole tietoa eikä ymmärrystä näistä kokemuksista, siksi niille ei ehkä saa oikeaa tukea.<br />
<br />
Psykoottista kriisiä seuraa yleensä ns. integraatiovaihe, joka voi kestää pitkään, itsellä luulen että kesti noin vuoden. Sitä miettii ja jäsentää, etsii merkitystä kokemuksesta. Olisi hyvin onnellista jos kokemuksesta löytäisi positiiviset ja voimaa-antavat aspektit. Kokemus voi syventää ihmisen itsetuntemusta ja yleensä se lisää empatiakykyä. Itselläni kokemuksestani tuli ponnahduslauta henkisen asioiden oppimiselle ja kehittämiselle itsessäni ja m.m parantamisen opiskeluun.<br />
<br />
Olen kuullut että monella psykoosi romuttaa itsetunnon ja syöksee ihmisen depressioon. Uskon että näin käy jos ihminen ei pysty integroimaan kokemusta, ja tämä ehkä usein tapahtuu jos ihminen ei saa kriisin jälkeen oikeaa tukea ja tietoa. Ympäristön asenteella on suuri merkitys. Jos kaikki ympäristössä viestittävät, sanallisesti ja sanattomasti, että kokemus oli jotain kamalaa jota pitää tulevaisuudessa yrittää välttää, tämä vaikuttaa suuresti herkässä tilassa olevaan ihmiseen, ja hän alkaa ehkä itse vieroksua kokemusta ja pelätä sen uusiutumista. Ihminen silloin vieraannuttaa itsensä osasta omaa itseään, elää peläten omaa itseään, yrittäen pitää epätoivotut osat loitolla. Kokemus laittaa ihmisen sisäiseen vankilaan sen sijaan että se toimisi vapauttavasti, niinkuin tarkoitus olisi. Psykoosi tekee oikeasti sairaaksi sen sijaan että se toimisi eheyttävästi. Kokemuksesta selviämisen avain on siinä että kriisi käydään läpi, sille antaudutaan, sitä ei paeta. Kokemuksesta selviääkin helpommin jos on vähän enemmän ikää ja elämänkokemusta ja jos omaa jotain tietoa henkisistä opeista.<br />
<br />
Asiantuntijat ovat aika yksimielisiä siitä että kaikki psykoosit eivät suinkaan ole positiivisia henkisiä kehityskriisejä. Joillakin voi olla biologinen syy, tai voivat olla päihteidenkäytön laukaisemia. Paranoidisten harhojen kokeminen ja väkivaltainen käytös itseä tai muita kohtaan yleensä sulkee pois sen että kyseessä olisi positiivinen kriisi. Loppupeleissä luulen että ihminen itse tietää sen onko kyseessä minkälainen kriisi, ei ehkä sen sekavimmassa vaiheessa mutta kun pahin myrsky on laantunut. Monet psykoosin kokeneet suhtautuvat kovin negatiivisesti teoriaan että kokemus voisi olla positiivinen: he ovat silloin luonnollisesti oikeassa, omalta kohdaltaan. En siis halua kehottaa ketään tekemään hätiköityjä päätöksiä tai luopumaan suinpäin lääkkeistään. Mutta toivon että ne jotka kokevat että psykoosi on enemmän kuin vain patologiaa saisivat myös tietoa psykoosin positiivisista puolista.Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-71474292407585172812010-01-19T12:07:00.000-08:002012-05-19T03:33:18.971-07:00Eri tyyppisiä henkisiä kriisejäSain käsiini Stanislav ja Christina Grofin kirjan "Spiritual Emergency". He kirjoittavat että monet kokemukset erilaisista, jopa hyvin dramaattisilta ja peräti psykoottisilta vaikuttavista muuntuneista tajunnantiloista, eivät välttämättä ole oireita sairaudesta lääketieteellisessä mielessä. Sen sijaan he näkevät nämä kokemukset tietoisuuden evoluution kriiseinä tai henkisinä hätätiloina, joita voi verrata maailman eri mystisissä traditioissa kuvattuihin tajunnantiloihin. Henkilöt jotka läpikäyvät tällaisen henkisen kriisin tarvitsevat opastusta ihmisiltä joilla on henkilökohtaista ja ammatillista kokemusta eri tajunnantiloista. Patologisoivat leimat ja erilaisten turruttavien keinojen, kuten estolääkityksen, käyttö voi vaarantaa prosessin positiivisen lopputuloksen.<br />
<br />
Grofit jakavat nämä henkiset kriisit kymmeneen eri ryhmään, joista minusta kolme vaikuttavat erityisen kiinnostavilta ja ehkä lähiten vastaavat omia kokemuksiani. Nämä ovat: shamanistinen kriisi, tietoisuuden yhtenäisyyden kokemus ja psykologinen uudistuminen keskukseen palaamisen kautta:<br />
<br />
<b>Shamanistinen kriisi</b><br />
<br />
Shamanismi on universaali ilmiö jota esiintyy useissa kulttuureissa ja joka on pysynyt voimissaan aina meidän päiviimme asti. Se on ihmiskunnan vanhin uskonto ja parannustaito. Grofit näkevät että se on kytköksissä johonkin hyvin perustavanlaatuisiin ja syvällisiin aspekteihin ihmisen psyykessä.<br />
<br />
Monen shamaanin "ura" alkaa dramaattisella visioiden täyttämällä episodilla jota myös kutsutaaan "shamanistiseksi sairaudeksi". Tulevat shamaanit saattavat menettää kontaktin ympäristönsä kanssa ja kokea voimakkaita sisäisiä näkyjä. He tekevät matkoja tuonpuoleiseen maailmaan ja kohtaavat demoneja jotka altistavat heidät kamaliin kidutuksiin ja koettelemuksiin. Tämä prosessi usein kulminoituu kuoleman ja hajoamisen kokemuksiin jota seuraa uudelleensyntyminen.<br />
<br />
Nämä episodit voivat, jos ne saatetaan menestyksellisesti loppuun, olla hyvin parantavia ja eheyttäviä. Tulevan shamaanin henkinen ja myös hänen fyysinen terveytensä voi parantua tämän kriisin kautta dramaattisella tavalla ja hän voi saada arvokkaita oivalluksia luonnonvoimien ja sairauksien luontesta. Kriisin jälkeen henkilöstä tulee shamaani, yhteiskuntaansa täysin toiminnallinen ja kunnioitettu jäsen.<br />
<br />
Myös länsimaissa ihmiset voivat kokea episodeja jotka muistuttavat läheisesti shamanistista kriisiä. Henkilöt jotka läpikäyvät tällaista kriisiä voivat luoda spontaanisti rituaaleja jotka ovat identtisiä eri kulttuurien shamaanien käyttämien rituaalejen kanssa.<br />
<br />
<b>Tietoisuuden yhtenäisyyden kokemus</b><br />
<br />
Tähän kokemukseen kuuluu henkilökohtaisten rajojen liukenemisen tunne ja yhtenäisyyden tunne toisten ihmisten, luonnon tai koko universumin kanssa. On kuin ihminen yhdistyisi jonkin luovan kosmisen voiman tai Jumalan kanssa ja kokemus voi tuntua hyvin pyhältä. Ihminen voi kokea myös ajan ja paikan rajojen "liukenemisen". Hän voi kokea syvällistä rauhaa tai ylitsevuotavaa onnea ja ekstaattisuutta.<br />
<br />
Amerikkalainen psykologi Abraham Maslow antoi näille nimeksi "huippukokemukset" (peak experience). Hän oli kovin kriittinen länsimaista psykiatriaa kohtaan siksi että sillä on taipumus sotkea nämä tilat mielisairauksiin. Maslowin mukaan nämä kokemukset tulisi nähdä pikemminkin yliluonnollisina kuin luonnottomina ilmiöinä. Näiden kokemusten seurauksena henkilön toimintakyky voi parantua, hän ikäänkuin löytää oman potentiaalinsa. Jos kokemukseen puututaan negatiivisella tavalla näin ei ehkä käy.<br />
<br />
<b>Psykologinen uudistuminen keskuksen palaamisen kautta</b><br />
<br />
Kalifornialainen psykiatri John Weir Perry on tutkinut näitä kriisejä ja hän puhuu "uudistumisprosessista", joka helposti voi sivullisen silmissä näyttää täysin psykoottiselta käyttäytymiseltä.<br />
<br />
Psyykkisessä uudistumiskriisissä olevien ihmisten psyyke on kuin valtava taistelukenttä jossa myllertää kosminen taistelu Hyvän ja Pahan, Valon ja Pimeyden välillä. Heidän ajatuksissaan liikkuu kuoleman eri teemoja, ja vastakkaisuuksien problematiikkaa kuten sukupuolten erot.<br />
<br />
He kokevat olevansa kosmisesti merkittävien tapahtumien keskuksessa ja olevansa tärkeitä maailman tulevaisuuden kannalta. Heillä voi olla visioita menneisyydestä, historiallisista tapahtumista, maailman luomisesta ja paratiisin ajoista, ja he voivat yrittää korjata mennesyydessä tapahtuneet "virheet".<br />
<br />
Kokemus voi aluksi olla kaoottinen ja sekasortoinen mutta muuttuu pikkuhiljaa miellyttävämmäksi ja alkaa liikkua kohti ratkaisua. Prosessi voi kulminoitua "pyhän liiton" kokemukseen; tämä voi tapahtua kuvitteellisen partnerin tai jonkin omassa elämässä olevan henkilön kanssa ja tämä yleensä kuvastaa sitä että maskuliininen ja feminiininen puoli henkilön persoonallisuudessa ovat saavuttamassa tasapainon.<br />
<br />
Kokemukseen voi myös liittyä vaihe jolloin nämä loistokkaat kokemukset nähdään tapahtumana joka kohottaa ihmisen muita korkeampaan henkiseen statukseen kuten suureksi johtajaksi, maailman pelastajaksi tai jopa universimin hallitsijaksi. Henkilö voi kokea henkisen jälleensymisen joka korvaa aiemmat kuolema-teeman liittyneet ajatukset.<br />
<br />
Kokemuksen loppuvaiheen ja integraation aikana henkilö usein visualisoi ihanteellisen tulevaisuuden - uuden maailman jota ohjaa rakkaus ja oikeudenmukaisuus. Henkilö myös ymmärtää että koko draama oli psykologinen transformaatio joka rajoittui henkilön sisäiseen maailmaan. Tämä kokemus saattaa ihmisen kosketukseen oman keskuksensa, syvimmän ja todellisimman minuutemme kanssa jota Hindulaisessa traditiossa kutsutaan Atman-Brahmaniksi, sisäiseksi jumalallisuudeksi. Näiden episodejen positiivinen vaikutus ja niiden runsas yhteys historiallisten arkkityyppien kanssa osoittaa että on hyvin epätodennäköistä että prosessi on vain sairaiden aivojen kaoottinen tuotos.<br />
<br />
Minusta on ällistyttävää löytää tällaisia kuvauksia prosesseista jotka useimmat psykiatrit suoralta kädeltä leimaisivat psykooseiksi ja hallusinaatioiksi. Ensimmäisten psykoosieni jälkeen uskoin itsekin että kaikki kokemani oli arvotonta harhaa. No, nyt tiedän paremmin.Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-42836354895771597302010-01-09T05:44:00.000-08:002010-05-12T07:44:03.063-07:00Perustietoa psykoosista henkisenä kriisinäEtsin netistä tietoa suomeksi psykoosiin liittyvistä henkisistä kokemuksista, tai psykoosista henkisenä kriisinä. En löydä mitään. Voiko olla että täällä asiasta ei ole yhtään tietoa? Englanniksi asiasta löytyy runsaasti tietoa ja ruotsiksikin jonkun verran. Parhaat lähteet joita olen löytänyt on spiritualemergency.blogspot.com ja bipolar-or-wakingup.blogspot.com. Alan ihmisiä jotka työskentelevät asian parissa on m.m. Stanislav ja Christina Grof, Emma Bragdon, David Lukoff. Uraa uurtavaa tutkimusta aiheesta on tehnyt m.m. John Weir Perry ja R.D. Laing.<br />
<br />
On todella harmi että psykoosista henkisenä kriisinä ei löydy tietoa suomeksi. Luulen että tässä maassa on valtavasti ihmisiä jotka ovat saaneet kertakaikkiaan vääränlaista hoitoa. Alan tutkijat ovat sitä mieltä että osa psykooseiksi luokitelluista häiriöistä ovat todella psykooseja, mutta usein saman leiman saa kun kyseessä on henkinen tai hengellinen kriisi.<br />
<br />
Kirjoitin Mielenterveyden keskusliiton Revanssi-lehteen ajatuksiani psykoosista, kopioin sen nyt tähän:<br />
<br />
Psykiatria näkee psykoosin yleensä sairautena, mutta psykoosi voi myös olla elämänkriisi jolla on syvälle ulottuva positiivinen vaikutus ihmisen elämään. Psykiatrien käyttämässä diagnostiikkamanuaalissa DSM-IV:ssa on uusi diagnoosi "Religious or Spiritual Problem", tämä muistuttaa tavallista psykoosia mutta sillä on parempi ennuste: ihminen voi kriisin jälkeen olla paremmassa psyykkisessä kunnossa kuin ennen kriisiä. Kysymyksessä voi olla äkillinen ja raju henkinen muutosprosessi, henkinen herääminen tai tajunnanlaajeneminen, jonka kautta ihminen löytää itsestään uusia kykyjä ja uusia ulottuvuuksia.<br />
<br />
Amerikkalainen psykiatri Stanislav Grof tutkii vaimonsa Christinan kanssa eri tajunnan tasoja ja puhuu henkisestä heräämisestä psykoosin yhteydessä. Kun kyseessä on tämänlainen muutosprosessi, ihminen tarvitsee tukea ja tietoa prosessista, ja silloin prosessin keskeyttäminen esimerkiksi lääkityksen avulla on haitallista. Sen sijaan ihminen tarvitsee apua prosessin läpikäymisessä ja prosessin ymmärtämisessä ja integroinnissa.<br />
<br />
On monia muita psykiatreja ja psykologeja sekä maallikoita jotka työskentelevät tästä näkemyksestä lähtöisin. Yhteistä heille on se, että heillä on omakohtaisia kokemuksia psykoottisesta maailmasta. Koululääketieteeltä ja useimmilta psykiatrilta nämä kokemukset puuttuvat. Psykiatria ei myöskään ole kovin paljon tutkinut psykoottisia kokemuksia ja yrittänyt ymmärtää ja tulkita niitä, vaan leimaa ne hallusinaatioiksi ja harhoiksi eikä pidä kokemuksia arvossa. Kuitenkin se mitä ihminen kokee psykoosissa on syvältä hänen alitajunnastaan kumpuavaa materiaalia, joka vastaanotettuna ja oikein tulkittuna voi auttaa ihmistä suuresti ymmärtämään itseään syvällisellä tasolla.<br />
<br />
Mitä psykoosissa tapahtuu?<br />
<br />
Erään näkemyksen mukaan psykoosissa ihmisen ns. egorakenteet hajoavat ja ihmisen piilossa ollut osa ikäänkuin ottaa vallan. Egorakenteet ovat ne osa ihmistä jotka ovat syntyneet kasvatuksen, kulttuurin ja muiden ihmisten odotusten perusteella, ihmisen "uloin kerros". Usein nämä egorakenteet eivät vastaa sitä mitä ihminen todella haluaa ja silloin ihminen voi ajautua kriisiin tai jokin vaikea tapahtuma voi syöstä ihmisen tyhjän päälle.<br />
<br />
Kun on kyseessä psykoosia muistuttava henkinen kriisi, se mikä on sairasta ei ole itse psykoosi vaan psykoosia edeltänyt persoonallisuus. Ihminen ei ehkä syvällisellä tasolla ole ollut kontaktissa itseensä ja ei ehkä ole elänyt omista tarpeistaan käsin vaan muiden odotusten mukaan. Psykoosi on psyyken epätoivoinen yritys eheyttää ihmisen mieli ja saattaa hänet kontaktiin oman itsensä kanssa. Sen takia psykoosiin tulisi suhtautua arvokkaana kokemuksena, jolla voi olla jopa parantava vaikutus. Kaikki psykoosit eivät ehkä ole henkisiä heräämisiä, mutta jos ihminen psykoosin aikana tuntee itsensä euforiseksi ja energiseksi ja tuntee että on tapahtumassa jotain "elämää suurempaa", on luultavaa, että kyseessä ei ole sairaus vaan kriisi, jolla voi olla positiiviset vaikutukset.<br />
<br />
Psykoosissa ihminen voi kokea edellämainittua euforiaa ja energisyyttä. Unentarve voi vähentyä ja ihminen kokee todellisuuden eri tavalla, aistituntemukset muuttuvat paljon vahvemmiksi. Ihminen voi kokea uudenlaisen yhteyden kaikkeen olemassa olevaan ja tuntea korkeamman voiman läsnäolon. Melko tavallista on että ihminen kokee tai kuulee Jumalan tai kokee olevansa uudelleensyntynyt Jeesus. Nämä kokemukset eivät ole ollenkaan niin "sairaita" kuin miltä kuullostavat, ja niillä voi olla suuri elämänkatsomusta muuttava vaikutus ihmiseen. Erään teorian mukaan kokemus on niin mullistava, että sitä on vaikea edes sanoin kuvailla ja lähimmin sitä voi kuvailla käyttäen symbolisia käsitteitä kuten Jeesus ja Jumala. Jumala on sanoinkuvaamaton rakkauden voima joka löytyy jokaisen ihmisen sisältä. Myös epäuskonnollisesti voidaan puhua ns. Kristus-tietouden kohoamisesta ihmisessä: henkilössä aktivoituu sydänkeskuksesta käsin uudenlainen empatia kaikkea elävää kohtaan, eli ihminen löytää itsestään puolen jota Jeesus symbolisoi. Kokemus on niin valtava, että ihmiseltä voi hetkeksi mennä jalat alta, mutta tästä kokemuksesta palautuu kyllä normaalielämään. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää että nämä kokemukset ja niiden arvo ymmärretään, ja että ihminen ei kadota kaikkia uusia puolia jota hän on voinut löytää itsessään, vaan että hän voi integroida ne persoonallisuuteensa. Silloin psykoosiaikaisista kokemuksista voi tulla voimavara, sen sijaan, että ne olisivat jotain negatiivista, jota vastaan täytyy taistella. Ikävä kyllä nykypsykiatria harvoin pystyy auttamaan ihmistä tässä prosessissa, ja sen seurauksena moni henkisen muutoskriisin läpikäynyt hylkää kokemuksensa patologiana ja masentuu kokemuksen jälkeen.<br />
<br />
Psykoosissa ihminen menee "rajan toiselle puolelle" eli tekee matkaa psyykensä osiin, jotka ovat muuten piilossa, omaan alitajuntaansa. Koska ihminen on eri tajunnan tilassa, normaalitodellisuus alkaa näyttää erilaiselta, ihminen projisoi materiaalia alitajunnastaan päivätodellisuuteen. Monet asiat ympäristössä ottavat silloin eri muodon ja niiden merkitys ihmiselle muuttuu. On tärkeää, että ympäristö ymmärtää, että psykoosissa oleva ihminen näkee ja kokee tämän takia kaiken eri tavalla ja että ihmistä ei kannata yrittää saada näkemään todellisuutta normaalilla tavalla. Jonkun ajan kuluttua kriisi menee yleensä itsellään ohi. Ihminen ilmaisee kokemansa usein symbolikielellä, joten varsinkin hoitohenkilökunnan olisi tärkeää yrittää ymmärtää näitä symboleita, sen sijaan että kokemukset leimataan harhoiksi ja hallusinaatioiksi. Kokemukset voivat olla ihmiselle itselleen kovin tärkeitä ja merkityksellisiä, ja hänen tulisi saada käydä ne läpi turvallisessa ja hyväksyvässä ympäristössä.<br />
<br />
Psykoosissa voi myös nousta esille piilossa olleita traumoja ja niihin kytkettyjä tunteita ja pelkotiloja. Siksi psykoosi ei aina ole pelkästään miellyttävä ja euforinen kokemus. Ihminen on myös tuntemattomalla maaperällä omassa alitajunnassaan ja tämä voi olla pelottava kokemus. Ympäristön ymmärtävä ja rauhoittava suhtautuminen voi tässä auttaa suuresti. Psykoosissa ihmisellä voi olla suuri tarve jakaa kokemuksensa ja ympärilläolijoiden tulisi ottaa tämä vastaan tuomitsematta kokemuksia. On virhe yrittää vakuuttaa ihmiselle että se mitä hän kokee ei ole totta tai kieltää häntä puhumasta siitä. Esiin nousseiden traumojen ja pelkotilojen läpikäyminen vi olla raskasta ja pelottavaa, mutta sillä voi olla hyvin helpottava vaikutus ihmiselle itselle, kun psosessi on käyty läpi.<br />
<br />
Filosofi Ken Wilberin mukaan ihminen kehittyy henkisesti koko ajan, tapahtuu niin kutsuttua tietoisuuden evoluutiota. Ihminen kehittää syvällisemmän ymmärryksen omasta itsestään ja omasta tarkoituksestaan maailmankaikkeudessa. Joskus tämä henkinen kehitys ottaa äkkipyrähdyksen ja ihminen voi joutua sen aikana kriisiin tai sitten joku kriisi työntää ihmisen eteenpäin tietoisuuden kehityksen polulla. Nämä kriisit voivat olla vaikeita ja vaativia, mutta niillä voi oikein ymmärrettynä olla positiivinen vaikutus ihmisen omaan henkiseen kehitykseen. Toivon että psykiatria tulevaisuudessa kehittyy ymmärtämään psykoosissa piilevät positiiviset aspektit.Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-25066059542210461722009-11-14T01:46:00.000-08:002010-05-12T07:47:33.189-07:00Psykoosieni jälkeen etsin tietoaMinulla oli psykoosi Lontoossa 1998. Kiinnostuin kamalasti kaikesta okkultismiin ja paranemiseen liittyvästä ja sain jostain käsiini kirjan jossa käsiteltiin shamanismia. Löysin luvun jossa puhuttiin shamanistisesta initiaatiokriisistä; tuleva shamaani voi joutua "henkimaailmaan", kokea kuolevansa ja nähdä maailmansa tuhoutuvan. Kriisin myötä hän kuitenkin voi oppia hallitusti kulkemaan henkimaailmaan ja käyttää näitä taitojaan hyväksi parantaakseen muita. Hän voi olla vihkiytymisen jälkeen keskimääräistä tasapainoisempi ihminen ja hänestä tulee shamaani joka saa yhteisössään kunnioitusta ja arvostusta osakseen.<br />
<br />
Olin tosi innoissani kun löysin tämän luvun, vein siitä kopioita psykiatreilleni jotka nyt eivät olleet aivan yhtä innostuneita... Minuun sillä kuitenkin oli suuri vaikutus.<br />
<br />
Nyt kun minulla reilu vuosi sitten oli psykoosi poikani syntymän jälkeen selvisin siitä päivässä ja se ei niin kolauttanut itsetuntoa. Kun pääsin sairaalasta halusin myös löytää aiheesta lisää tietoa ja googlasin "psychosis and spirituality". Se mitä löysin löi minut aivan ällikällä. Löysin psykiatreja ja tutkioita jotka puhuvat psykoosista henkisenä prosessina tai kriisinä, henkisenä heräämisenä. Löysin järjestöjä jotka yrittävät tukea ihmisiä jotka käyvät tällaista kriisiä läpi. Ajattelin: "Jumankauta olin koko ajan oikeassa! Kaikki mitä koin olikin totta!" Tunne oli aika ihana. Psykoosissa pääsee kontaktiin eri todellisuuden kanssa, se voi herättää ihmisen oikeasti henkiin. Energiat jotka aistin, yhteyden tunteen jonka koin, korkeamman voiman läsnäolon... kaikki oli totta! Eikä mitään sairaita hallusinaatioita.<br />
<br />
Jalat kyllä irtosi maasta hetkeksi, olin hyvin "sekavassa tilassa". Mutta tämä joskus kuuluu prosessin luonteeseen, ja sitä pitäisi saada olla hetken pallo hukassa ja luottaa siihen että ympärillä olijat hoitavat ja huolehtivat sillä aikaa kun ihminen on tällä henkimaailman matkalla. Ei sen pitäisi olla mitään kamalaa ja hävettävää. Tässä täytyy sanoa että psykiatrinen sairaala voi olla pahin paikka käydä tätä prosessia läpi. Prosessi yritetään väkisin keskeyttää, se mitätöidään, se nähdään pahana, siitä ei olla kiinnostuneita, se vain halutaan pois. Ei ihme että niin moni tällaisen "hoidon" jälkeen masentuu.<br />
<br />
Psykoosi voi olla tosi arvokas kokemus. Ihminen voi psykoosin jälkeen olla vahvempi, itsetuntoisempi ja toimintakykyisempi kuin ennen. Mutta se harvoin tietenkin on tätä jos ihminen itse omaksuu ajatuksen että psykoosi on vain jotain pahaa ja kamalaa ja sairasta. Ja helpostihan sitä omaksuu tällaisen ajatuksen jos sitä on sairaalassa ja kaikki ympärillä olijat arvovaltaisista lääkäreistä sairaanhoitajiin viestittävät että psykoosi on sairautta ja arvotonta harhaa. Toivon todella että psykiatria kehittyisi ja nämä näkemykset muuttuisivat.Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1290100139949063398.post-77247034484663727222009-09-29T03:36:00.000-07:002010-05-02T08:48:59.818-07:00Psykoosin syistäMinulla on ollut psykooseja kuusi kappaletta. Ensimmäisen aikoihin, 17-vuotiaana, en ymmärtänyt ollenkaan mistä on kysymys. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen saanut kerättyä tietoa ja ehkä elämänkokemustakin sen verran että ymmärrän psykoosejani, niiden "tarkoitusta" paremmin.<br />
<br />
Uskon että psykoosissa on kyse vähän samasta kuin burn-outissa tai pahassa depressiossa: ihminen on ajautunut umpikujaan. Sitä on painanut menemään elämässä tavalla jota ehkä on sanellut enemmän ulkopuoliset vaatimukset kuin ihmisen omat perimmäiset halut ja tarpeet. Sitä on ehkä elänyt ulkoapäinohjautuvasti eikä ole ollut kontaktissa oman itsensä kanssa syvällisellä tasolla. Kauan voi mennä hyvin mutta sitten jossain vaiheessa voi tulla raja vastaan ja ihminen ajautuu kriisiin tai hajoaa.<br />
<br />
Tämä voi olla kamala ja kivulias ja pelottava prosessi mutta jos sen käy läpi ja pääsee "toiselle puolelle", kriisillä voi olla positiivinen ja transformatiivinen vaikutus. Niinkin vakavasta kriisistä kuin psykoosi voi selvitä niin että sillä on positiivinen eikä negatiivinen vaikutus ihmisen elämään.<br />
<br />
Yhden psykoosin jälkeen joka minulla oli kymmenen vuotta sitten tajusin että psyyke hajoaa pirstaleiksi jotta nämä palaset voisi koota takaisin yhteen kokonaisuudeksi joka on parempi ja ehjempi kuin sitä edeltänyt. Koin että psykiatria ei paljon auta tässä prosessissa: sen sijaan että tämän kriisin saisi rauhassa käydä läpi ja selviytyä sen toiselle puolelle, kriisi yritetään väkisin keskeyttää ja ihminen raahataan takaperin kriisistä ulos. Sen jälkeen ihminen "autetaan" takaisin entiselleen, eli takaisin niihin persoonllisuusrakenteisiin jotka eivät toimineet alun alkaenkaan. Uskon että jos psykoosista haluaa selvitä menestyksellisesti täytyy hyväksyä sen transformatiivinen luonne, sallia muutos itsessään, antautua muutokselle. Kuunnella mitä se psykoosi oikein yrittää kertoa ja viestittää. Ymmärtää että kriisi on arvokas ja tarpeellinen vaikka se voi olla myös pelottava ja kivulias. Psykiatria näkee psykoosin usein alkuna loppuelämän kestävälle sairaudelle jonka oireita voi lievittää lääkkeillä mutta jota ei voi parantaa. Uskon että psykoosissa ihmisen alitajuiset hiljennetyt osat murtautuvat esiin ja että tämä prosessi voi itseasiassa olla terapeuttinen ja eheyttävä.Krissehttp://www.blogger.com/profile/06367900122878717792noreply@blogger.com0