Traumatyöskentelyä

Luulin jo että olin löytänyt tasapainon ja paranemisen, mutta puolitoista vuotta sitten koin jälleen psykoosin. Jotain itseasiassa tapahtui kun kirjoitin blogitekstiä "Pakkohoitotapaus". Kirjoittaessani kokemuksista eristyksestä 17-vuotiaana sain jonkinlaisen flash-backin tapahtumasta. Tunne oli niin intensiivinen että oli kuin huoneen seinät olisivat tunnelatauksen voimasta liukuneet erilleen. Hetken olin tuossa kauhussa, muistikuvissa jotka olivat olleet haudattuja yli 20 vuotta. Luulen että siitä lähti jokin liikkeelle.

Se mitä koin 17-vuotiaana suljetulla osastolla oli kuin monta päivää kestävää kidutusta. Ymmärrän nyt täysin miksi psykiatriselle osastolle joutuminen pelottaa minua enemmän kuin mikään asia maailmassa. Kun olen viime vuosien aikana joutunut sairaalaan minut on aina väkisin injisoitu ja laitettu eristykseen. Traumatisoiminen on toistettu, huolimatta siitä että hoitohenkilökunnalla on ollut tiedossaan että tällainen hoito on aiheuttanut minulle pahan trauman. Tämän pelon kanssa on vaikea tulla toimeen sillä se on todellinen pelko, se ei ole kuvitteellinen.

Tämän psykoosin jälkeen ymmärsin että minun täytyisi jotenkin käsitellä traumani jotta nämä pelot eivät enää vainoaisi minua. Pääsin puolen vuoden traumaterapiaan ja tein aktiivisesti "sisäistä työskentelyä", meditaatioita, visualisointiharjoituksia. Yritin myös valmistautua seuraavaan kertaan, sillä tiesin että sellainen on varmasti tulossa. Yritin jopa vähän kaivella traumaani esiin tietoisesti... tuntui että se oli tosi jumissa jossain.

Puoli vuotta psykoosin jälkeen minut pyydettiin luennoimaan pakkohoidosta eräässä konferenssissa, ja tämä laittoi taas jotain liikkeelle minussa. Luento meni hyvin, vaikka olin pari viikkoa "puolipsykoottisessa" tilassa. Koin kaikki samat tuntemukset kuin yleensä psykoosissa, energiaherkkyyden, jonkinasteisen todellisuuden muuttumisen. Mutta nyt tämä oli minulle jo aika tuttua ja pystyin olemaan vähän rennompi prosessin aikana. Tiesin että jos en puhu näistä tuntemuksista liian paljon muille, tämä sisäinen myllerrys ei näy ulospäin, kukaan ei huomaa sitä ja olen turvassa. Mieheni ja muutamat ystävät olivat tietoisia tapahtumista ja osasivat tukea minua oikealla lailla, hermostumatta asiasta liikaa. Sain myös tukea muutamalta ihmiseltä jotka olin löytänyt Sean Blackwellin (BipolarORwakingUP) kautta ja myös Seanilta itseltään.

Minulla oli muutama horror-yö... Pelot valtasivat minut illalla, tuntui kuin ympärilläni olisi jotain pahaa, kuin takanani olisi joku, jotain kamalaa, pimeää. Pelkäsin että alkaisin nähdä kuolleita henkiä tai jotain, pelkäsin että silloin hajoaisin kokonaan. Tätä kauhua on vaikea kuvata, se oli kammottavaa. Yritin selvitä siitä toistamalla mantroja, ajattelemalla että olen rakkauden ympäröimää, toistin mielessäni "on ok pelätä, on ok pelätä...". Tämä ei auttanut, kauhu valtasi minut täysin. Aloin jossain vaiheessa täristä holtittomasti ja muistin lukeneeni Peter Levinen traumaterapiasta, jossa tärinä nähdään keskushermoston luonnollisena tapana nollata itsensä trauman jälkeen. Annoin tärinän täristä ja sitä kesti noin 10-15 minuuttia. Hampaani kalisivat. Tuntui että jokin jätti minut. Sen jälkeen pelkoa ei enää ollut samalla lailla, mutta en pystynyt nukkumaan koko yönä, ja seuraavina öinä nukuin vain muutamia tunteja. Pelko palasi muutamia kertoja, mutta ei enää yhtä intensiivisenä. Pelot liittyivät aina jotenkin sairaalakokemukseeni, mieleen tuli kuvia ambulanssiin joutumisesta, tilanteista sairaalaanjoutumisen yhteydessä.

Pelkojen kohtaaminen normaalissa tajunnantilassa oli pelottavampaa kuin pelkojen kokeminen psykoosissa. Tämä sai minut ajattelemaan että ehkä psykoosi sittenkin on myös jonkinlainen psyykkinen suoja liian vaikeita tunnetiloja vastaan, samalla kun se voi aktivoida ihmisessä piilossa olevia resursseja työstää näitä tunnetiloja.

Tilanne rauhoittui pikkuhiljaa. Tällaisten energioiden velloessa sisällä voi olla hankalaa olla, muistan että pystyin parhaiten rauhoittumaan silloin kun kävelytin koiriani ja poimin kukkasia pellon varrelta jotka järjestin kimppuiksi, tein niistä mandaloita. Se tuntui hyvin terapeuttiselta. Musiikki auttoi myös, m.m. Rasmuksen No Fear soi uudestaan ja uudestaan...

Käytin apuna lääkkeitä, otin Risperdalia 2 mg muutaman viikon ja sitten vähensin pikkuhiljaa ja lopetin kokonaan. Noin kuukausi näiden tapahtumien jälkeen minut valtasi totaalinen väsymys, tuntui että vain nukuin. Tätä kesti joitakin viikkoja ja sitten olo oli melko normaali.

Olin tosi iloinen ja ylpeä siitä että olin selvinnyt prosessista läpi joutumatta sairaalaan. Joku hoitaja oli miehelleni kerran sanonut että jos "oireita" ilmenee minut täytyy vain tuoda sairaalaan, ei ole muuta vaihtoehtoa. No eivät ne n.s. ammattilaisetkaan aina tiedä. Juttelin myös prosessin aikana erään hoitajan kanssa joka vaikutti jotenkin hätääntyvän tilanteesta, tivasi paljonko olin nukkunut, sanoi minulle mitä minun pitäisi ja ei pitäisi tehdä, oli sillä kannalla että prosessia täytyy jarruttaa. Tämä keskustelu ei auttanut minua yhtään, vaan teki minut vain levottomammaksi. Luojan kiitos minulla oli ympärilläni ihmisiä joiden kanssa saatoin jakaa kokemani ilman että he hermostuivat asiasta, vaan pysyivät rauhallisina ja luottivat siihen että selviän.

Tunnen että olen jotenkin vielä vakaampi nyt kun olen kaiken tämän käytyn läpi ja työstänyt läpi traumaani, kohdannut sen. Kun minulla pari kuukautta sitten oli hankala ajanjakso töissä, selvisin siitä eri lailla kun ennen olisin tehnyt, se ei niin keikuttanut minua. Voi kunpa tämä psykoosin hoito kehittyisi sellaiseksi että ihmisiä autettaisiin prosessoimaan vaikeuksiaan sen sijaan että heidät vain turrutetaan lääkeillä... Uskon tämän jälkeen vielä enemmän siihen että "paraneminen" ja eheytyminen, tasapainon löytäminen on kaikille mahdollista, vaikka sen löytäminen voi viedä aikaa.