Psykiatria näkee psykoosin useimmiten pelkästään sairautena ja patologiana. Mutta psykoosi voi myös olla elämänkatsomusta muuttava henkinen kriisi jonka seurauksena ihminen on tasapainoisempi ja toimintakykyisempi kuin ennen kriisiä. Jotta tämä olisi mahdollista, psykoosin kokeva tarvitsee asiasta oikeaa tietoa, ja ympärilleen ihmisiä jotka ovat tietoisia tällaisen kriisin eheyttävästä ja transformatiivisesta luonteesta.



maanantai 22. marraskuuta 2010

Pakkohoitotapaus

Elän tällä hetkellä hyvin mielenkiintoista aikaa, sillä yksi tavoite joka minulla tällä "mielenterveystyölläni" oli, yllättäen toteutui.

Olin viime talvena mukana vertaistukiryhmässä jonne kokoontui pieni ryhmä ihmisiä ja jossa paasasin psykoosin hyvistä puolista ja haukuin mielenterveyspalveluja ja sairaalahoitoa. Ryhmä pantiin kesällä tauolle ja syksyllä eräs ryhmän jäsenistä otti minuun yhteyttä: hän oli, kuten minä vuotta aikaisemmin, lopettanut lääkkeensä ja pyysi minua mukaan tueksi lääkärikäynnille "kertomaan psykoosin positiivisista puolista". Lääkäriaika peruuntui ja menimmekin sen sijaan hänen luokseen kahville, juttelimme elämästämme, diagnooseistamme, Steiner-pedagogiikasta, taiteesta ja teatterista, lapsista kissoista ja koirista. Löysimme mielenkiintoisia yhtymäkohtia elämäntarinoistamme, m.m. olimme molemmat käyneet samaa "Luovan toiminnan linjaa" Anjalankoskelaisessa kansanopistossa, eri vuosina kylläkin. Ystävystyimme ja kävin seuraavina viikkoina vielä muutamia kertoja hänen luonaan. Kutsutaan tätä ystävääni tässä vaikka Anneksi.

Lääkkeen poisjättämisestä tuli Annelle pientä maniaa ja univaikeuksia mutta muuten kaikki sujui ok, ainakin mitä minä pystyin päättelemään. Itse hän sanoi että olo on ihana, vahva, että oma sisäinen ääni oli löytymässä. Että hän alkoi vihdoin pitää puoliaan ja protestoida jos joku kohteli häntä kaltoin. Talvella hän oli vielä ollut kovin epävarma ja hakenut itsensä ulkopuolelta näkemystä siihen miten hänen tulisi toimia. Sanoin Annelle että en silloin talvella oikein uskonut että hän kuuluu siihen kategoriaan ihmisiä joka tämän prosessin pystyy menestyksekkäästi käymään läpi. Mitä me tästä opimme.. koskaan ei pidä aliarvioida ihmistä ja hänen sisäisiä voimavarojaan.

Tunteet tietenkin oli tätä vaihetta läpikäydessä pinnassa ja kuulemma Annelta paloi pinna jossain väärässä paikassa väärälle ihmiselle. Joku ilmoitti asiasta sosiaalitoimistoon ja ilmeisesti myös mielenterveystoimistoon. Annella on teini-ikäinen poika joten sosiaalitoimistosta tultiin ilmoittamatta kotikäynnille ja Anne vietiin autolla apteekkiin hakemaan lääkettä. Asiaa sivusta seuraavana minusta tuntui siltä että tässä vaiheessa kuvaan astui pelko ja ahdistus, tunne että joku kyttää ja yrittää vain pysäyttää prosessiin jota Anne itse halusi käydä läpi. "..Anne, sulla on nyt vähän vauhtia..."  "...Anne saatko sä tällä hetkellä nukuttua.." ".. ootko ottanut lääkkeet Anne hei..".

Ymmärrän kyllä ihmisten huolen. Hyväähän kaikki vain tarkoittavat. Kaikkihan yrittävät vain auttaa. En nyt ole sarkastinen, sanon tämän ihan tosissaan. Uskon että sosiaalitantat, psykiatrit ja hoitajat, jopa poliisit aidosti kyllä välittävät ja yrittävät parhaan kykynsä mukaan auttaa. Sosiaaliviranomaisen mielestä varmasti olisi parasta jos mielisairauden oireet pidetään lääkityksellä kurissa niin että arkielämä sujuu ja lapsista voi huolehtia oma vanhempi omassa kotona. Psykiatrin mielestä olisi varmaan parasta jos mielisairauden oireet pidetään lääkityksellä kurissa niin että ihminen on jotensakin toimintakykyinen ja pystyy elämän niin normaalia elämää kuin mahdollista. Kaikki kyllä haluavat auttaa, mutta tämä apu vain ei ole ihan sellaista mitä ihminen tarvitsee. Tämän avun lähtökohta ei ole se mitä pulassa oleva ihminen oikesti tarvitsee ja haluaa. Tämän avun lähtökohta on se mitä kukin omassa mielessään olettaa ihmisen tarvitsevan, ja tämän takia se menee pieleen. Jokaisella ihmisellä, potilaalla, lääkärillä ja hoitajalla, on oma arvo-ja ajatusmaailmansa joka on rakentunut juuri tämän ihmisen elämäntilanteiden ja kasvuympäristön tuloksena. Jossain määrin jokaisen ihmisen arvo- ja ajatusmaailmat poikkeavat toisistaan. Jos kahden ihmisen arvo- ja ajatusmaailmat ovat hyvin kaukana toisistaan, ja he eivät osaa ymmärtää ja kunnioittaa toistensa maailmoita, voi syntyä ongelmia. Tämä on se ongelma jonka mielenterveyspotilaat usein kohtaavat: heidän ajatusmaailmansa on liian kaukana psykiatrin rationaalisesta ajattelusta jotta psykiatri kykenisi sitä ymmärtämään. Kommunikaatiossa on usein häiriöitä: potilas ei osaa kunnolla kommunikoida, ja psykiatri ei osaa luoda empaattista kontaktia potilaaseen ja siten edesauttaa tätä kommunikoimaan. Potilas tietää että tässä tilanteessa hänellä ei ole mitään valtaa, psykiatri päättää kaiken: hoidon keston, lääkityksen. Tilanne on potilaan kannalta hyvin ahdistava ja levottomuutta herättävä. Joskus sisäinen stressi tässä tilanteessa kasvaa niin kovaksi että potilas nimenomaan silloin kun hänen pitäisi pystyä kertomaan olotilastaan psykiatrille, menee aivan lukkoon tai hajoaa.

No mitäs Annelle sitten tapahtui? Anne oli yöllä "siivonnut vinttiä" (kirjaimellisesti) ja ilmeisesti oli tullut riitaa naapurin kanssa joka ei pitänyt siitä että vinttiä siivotaan ja hän oli ilmoittanut asiasta jonnekin. Poliisit hakivat Annen tarkkailulähetteellä sairaalaan. Tarkkailuajan 4:nä päivänä menin Annen pyynnöstä tukihenkilöksi mukaan sairaalaan, ilmoittamatta asiasta etukäteen hoitohenkilökunnalle. Painotin Annelle että hänellä on oikeus ottaa mukaansa tukihenkilö lääkärin tapaamiseen, sanoin että kukaan, ei hoitaja eikä lääkäri, voi häneltä tätä oikeutta evätä. Seurasin Annea haamuna sairaalassa jotta häntä ei napattaisi lääkäriin ilman minua. Selitin osastonhoitajalle että minulla on lastenhoitaja kotona vain aamupäivän ajan ja tiedän että potilas ei voi koskaan tietää ja mitenkään vaikuttaa siihen koska hän pääsee lääkäriin, mutta minulla ei ole aikaa päivystää osastolla kuin aamupäivä että jos olisi mitenkään mahdollista nähdä lääkäri aamupäivän aikana. Minulle kerrottiin että lääkäri ei ole kansliassa, että lääkäri jonka näen istuvan kansliassa ei ole osaston lääkäri vaan "muuten vaan siellä", joten tätä lääkäriä ei voi nähdä. Minulle kerrottiin että Anne pääsee lääkäriin ikävä kyllä  vasta iltapäivällä koska hänen omahoitajansa ei ole paikalla eikä osaston lääkärikään.

Sanoin että älkää jauhako paskaa, minä tiedän miten tämä laitos toimii, missä osaston lääkäri on ja koska hänet saa nähdä? Hoitaja kertoi kärsivällisesti että kukaan ei tiedä ja että lääkäriin ei saada yhteyttä. Sanoin että hei haloo, kännykät on keksitty, älkää kohdelko ihan kuin idioottia. Voi huokaus. Tuollaiseen asenteeseen pitäisi jo olla tottunut mutta kyllä se aina vähän ottaa päähän.

Tilanne rupesi oikeasti sapettamaan, mutta ajattelin Annea ja laitoin kaiken peliin. Kerroin hoitajalle hiljaisella äänellä rehellisesti, rauhallisesti ja yliasiallisesti miten itse näin tilanteen ja vetosin häneen että hän auttaisi minua. Sanoin: minä teen tässä kaikkeni, joten etkö sinäkin voisi. Tämä hoitaja oli onneksi sellainen joka on ollut osastolla kauan ja jonka kanssa olin paljon jutellut, joten hän tiesi että olin tosissani. Pian kohta saimme Annen kanssa nähdä lääkärin.

Kerroin lääkärille että olen vertaistukena tilanteessa, että olen jutellut sosiaaliviranomaisen ja omaisten kanssa tilanteesta, ja tietenkin paljon Annen kanssa, ja että uskon että minulla on jonkinnäköinen kokonaiskuva siitä missä mennään. Lääkäri kysyi haluammeko nähdä paperit sitten jälkeenpäin, sanoin että ehdottomasti, potilas haluaa kaikki paperit, epikriisit ym. Kysyin mikä on lääkärin näkemys tilanteesta, kun meillä nyt kaikilla kuitenkin on erilainen näkemys. Painotin että kaikkein tärkein näkemys on tietenkin Annen oma, häntä tässä pitää kuunnella. Sanoin että olen vain tukena mukana, että Anne voi puhua itse, minä puhun vain silloin jos hän haluaa. Anne sanoi että hän haluaa että minä selittäisin lääkärille hänen tilanteen.

Tämä koko touhu oli sillai vähän kinkkistä että en ole tehnyt tätä ennen, Anne on ensimmäinen henkilö jolle toimin tukihenkilönä tässä tilanteessa. Tiesin että minun tulisi pysyä vain taustalla, mutta olen luonteeltani kauhean puhelias joten kun pääsen käyntiin siitä ei tahdo tulla loppua. Ajattelin että lääkäri ja hoitajat ehkä ajattelevat että olen siellä vain puhumassa "itseäni irti", käyn läpi omaa vastaavanlaista tilannettani joka tapahtui pari vuotta aikaisemmin. No osittainhan he olivat oikeassa. On vaikea pysyä objektiivisena siinä tilanteessa. Toisaalta vertaistuesta kun on kysymys, niin ei tarvitsekaan pysyä objektiivisena. Minulle itselleni koko kokemus tuntui toisaalta rankalta mutta toisaalta hyvin antoisalta ja terapeuttiseltakin.

Takaisin tuonne lääkärin huoneeseen, ajattelin että on ehkä hyvä heittää kehiin heti aluksi vähän lakitermejä, joten kerroin että kun nyt päätetään jatkotoimenpiteistä niin en itse näe että on olemassa juridisia perusteita laittaa potilas tahdonvastaiseen hoitoon, sillä potilaalla ei ole häiriintynyt todellisuudentaju (akuutti pikainen psykoositila oli Annen kertoman mukaan jo sivuutettu kun hän oli kotona edellisviikonloppuna) eli potilas on ehkä hieman maaninen mutta ei psykoottinen. Jotta potilas voitaisi määrätä tahdonvastaiseen hoitoon hänen tulisi olla psykoottinen. Tämä on yksi pakkohoidon kolmesta kriteeristä, joiden kaikkien pitäisi täyttyä ja siis  vielä yhtäaikaa, jotta potilas voitaisiin määrätä tahdonvastaiseen hoitoon. Toiset kaksi kriteeriä ovat että potilaan tila huononee ilman sairaalahoitoa ja että avohoidon puolelta ei löydy riittäviä hoitomuotoja, jotain sinnepäin. Sanoin että pelkään että Annen tila pikemminkin huononee sairaalassa, ja että koti olisi paikka jossa hän voisi rentoutua, laulaa ja kuunnella musiikkia kenenkään häiritsemättä, ja että tämä paremmin edesauttaisi paranemista kuin sairaalahoito. Avohoidon puolelta voisi jotain otta avuksi jos Anne haluaa, mutta kodinhoidossa ei ole ollut ongelmaa, päinvastoin Annen mielestä siivoaminen, tiskaaminen ja ruoan laittaminen ovat tässä tilanteessa hyvää terapiaa. Eli sanoin että mielestäni nämä kriteerit eivät täyty sikäli että sairaalaosasto, jossa ei yleisen rauhan säilymisen takia voi elää tunteitansa täysin ulos, ei ole paras paikka tällä hetkellä kun olisi tärkeää saada käydä tunteita ja menneisyyden traumaattisia asioita rauhassa läpi. Tässä kohtaa Anne, joka oli muuten istunut hiljaa masentuneen näköisenä, puhkesi itkuun ja kertoi että hänellä on traumaa vanhempiensa kuolemasta ym ja että hän sitä nyt käy läpi. Anne lähti huoneesta ulos ja tuli takaisin sisään muutamia kertoja, sanoin: nou hätä, pärjäät hienosti.

Lääkäri vaikutti sympaattiselta ja oli niinsanotusti "hyvin kontaktissa", eli tunsin että hän kuunteli ja ymmärsi tilanteen. Olin elänyt toivossa että pakkohoidolta vältyttäisiin ja että Anne voisi jatkaa vapaaehtoisessa hoidossa, mutta tiesin että näin luultavasti ei käy. Sanoin että minun suurin huolenaiheeni on se että jos Annea pidetään sairaalassa väkisin tämä voi aiheuttaa niin paljon stressiä että hän ajautuu maanisesta tilasta psykoosiin. Anne laski leikkiä että voisi jäädä sairaalaan vaikka vuodeksi, on oma huone ja safkat tulee eteen, "mutta pihalle olisi kiva päästä, luontoon, sillä sillä on niin terapeuttinen vaikutus." Mieluiten Anne halusi kuitenkin kotiin. Lääkäri kysyi vielä mitä mieltä oltiin lääkityksestä, Annelle oli aloitettu Zyprexa pienellä annostuksella ja Annen mielestä tämä oli hyvä, ei aiheuttanut zombie-oloa. Minullekin Anne oli kahdenkesken sanonut että lääkitys on ihan hyvä, kerroin tämän lääkärille.

Lääkäri sitten sanoi että selvä, hän on sitä mieltä että kotiin vaan, hän kirjoittaa reseptin ja paperit jne. Asiassa on vain sellainen mutka että koska hän ei ole vielä valmistunut psykiatri, hänen täytyy hyväksyttää tämä päätös ylilääkärillä, mutta kyllä hän uskoo että asia on ok. Minä olin aivan monttu auki: voiko tämä olla mahdollista? Eli siis kotiin? Ei tämä näin voi käydä.. siis tietenkin näinhän tämän pitäisi käydä mutta ei se näin vain käy. Olin kuullut että ylilääkäri on vähän tiukkapipo ja tykkää laittaa pakkohoitoon vaikka ei löydy perusteluja. Sanoin lääkärille että se mitä hän sanoi kuullostaa loistavalta ja on juuri oikea päätös, mutta tiedän että se ei vastaa tämän sairaalan hoitokäytäntöä. Sanoin että jumankauta minua itseäni pidettiin pakkohoidossa vielä neljä päivää sen jälkeen kun lääkäri oli todennut että "ei mitään viitteitä psykoottisesta ajattelusta, potilas on hyvin kontaktissa, oivaltava, verbaalisesti lahjakas" tai jotain sinnepäin, ja vaikka vetosin ja vetosin lääkäriin että en mitenkään pysty motivoitumaan hoitoon jos minut pakotetaan siihen. Mutta ajattelin että nyt ei varmaan ole oikea hetki alkaa siitä napisemaan, ja sanoin että joo tuota loistavaa fantastista kiitos kiitos ja poistuin äkkiä lääkärin huoneesta ennenkuin hän ehtisi muutta mieltään. Anne oli lähtenyt huoneesta vähän aikaisemmin, ja kun nyt kerroin hänelle hyvät uutiset, hän melkein itki ilosta. Soitin asiasta hänen omaisilleen ja sanoin että kaikki näyttää olevan kunnossa ja poistun tästä sitten takavasemmalle, he hoitavat asiat tästä varmaan eteenpäin. Sanoin että maalaan nyt ehkä piruja seinälle mutta saattaa käydä niin että ylilääkäri päättää perua koko homman, mutta siinä tapauksessa en kyllä jätä asiaa siihen, vaan he voivat ottaa minuun uudestaan yhteyttä ja katsotaan mitä sitten keksitään. Olin kuitenkin todella toiveikas, sillä tiesin että lääkäri jonka olimme nähneet oli toiminut oikein ja lain mukaan,  ja että pakkohoitoon laittaminen tässä tilanteessa olisi todellakin ollut väärin.

No niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, Anne soitti iltapäivällä murtuneena että ylilääkäri oli laittanut hänet pakkohoitoon. Anne oli asiasta raivoissaan, pirstaleina, surullinen, masentunut, toivonsa menettänyt. Tiedän itse miltä tuollainen pelleily tuntuu, minkälainen olo siitä tulee, ja uskon että tämä ylilääkäri ei voi mitenkään sitä ymmärtää tai ei hän muuten käyttäytyisi noin. Uskon yhä vain siihen että pohjimmaltaan jokainen yrittää auttaa. Joskus kuitenkin tulee melkein sellainen olo että mitä jotkut psykiatrit oikein yrittävät tehdä, kasata ihmiselle niin paljon paineita että hän varmasti murtuu?

Pakkohoito on potilaalle sen verran traumaattinen kokemus että sitä tulisi mielestäni käyttää ihan äärimmäisenä keinona, silloin kun ihminen on oikesti niin pihalla ja psykoottinen että hän ei tajua itse edes olevansa pakkohoidossa. Ihminen joka ymmärtää olevansa pakkohoidossa ja pystyy tuntemaan sen että hänen vapautensa riistetään, että häneltä viedään oikeus päättää omasta elämästään, että hänen liikkumisvapauttaan rajoitetaan, on mielestäni liian terve pakkohoitoon. Pakkohoito aiheuttaa näissä tilanteissa nöyryytyksen tunnetta ja itsetunnon romahtamista. Itsetunto on asia jota ihminen kipeästi tarvitsee lisää silloin kun hänellä on jokin psyykkinen kriisi meneillään, hän ei tarvitse sitä että häneltä herkässä tilassa ollessaan viedään viimeisetkin itsetunnon rippeet.

Niin ja sitten yleensä joku kiva hoitaja hieroo vielä päälle päätteeksi vähän suolaa haavoihin: .."voi kuule Anne, jälkeenpäin sinä kyllä vielä kiität meitä..". Juu. Suokaa nyt anteeksi mutta itse näytin osastolle kyllä sormea. Mutta vasta sitten tietenkin kun minut oli uloskirjoitettu ja olin nähnyt päätöksen mustaa valkoisella ja kun olin turvallisen välimatkan päässä. Sairaalassa sisällä ollessani olin kyllä sitä mieltä että "itseasiassa on ihan hyvä että olen täällä ja haluan oikeastaan itsekin olla täällä". Uskon että mieli kehittelee tällaisen ajatuksen suojamekanismiksi kestämään nöyryytyksen jota on muuten liian vaikea kestää.

Olin itse eristyksessä 17-vuotiaana, paniikissa ja pakokauhussa, sillä minua oli jo kolmatta päivää yritetty tappaa. Minuun oli pistetty tappavia myrkkyinjektioita, ja happikin oli minulta otettu pois, mutta minä en vain suostunut kuolemaan, en pystynyt. Tiesin että ympärillä supistiin: miten se voi vielä elää, eikö sitä saa mitenkään kuolemaan, tiesin että he eivät voineet uskoa että vielä kaiken tuon jälkeen olin hengissä, enkä voinut itsekään oikein ymmärtää sitä. Vanhempani tulivat sairaalaan ja vaativat saada nähdä minut. He eivät antaneet periksi vaan hakivat minut eristyksestä ulos. Hyppäsin isäni syliin, turvaan. Pääsin katatonisesta tilasta normaaliin psykoosiin. En ollut suostunut syömään ja minua aiottiin pakkosyöttää, letkut oli jo laitettu pöydälle valmiiksi. Isäni ilmoitti että hänen tytärtään ei pakkosyötetä ja vaati nähdä lääkäriä. Kun vanhempani olivat läsnä söin hyvällä ruokahalulla.
Mitä minulle olisi tapahtunut jos kukaan ei olisi auttanut minua? Jos perheeni olisi uskonut hoitajia joiden mielestä .."tällä hetkellä on kyllä kaikille paras että hän ei näe ketään, tulkaa vaikka ylihuomenna..." Ehkä he jollakin tapaa vaistosivat tuskani ja jaksoivat vaatia päästä katsomaan minua. Eivät onneksi tienneet että tämä  on laitoksen sisällä mahdotonta.

Mikä siinä on että lääkärit määrävät ihmisiä lainvastaisesti ja mielivaltaisesti pakkohoitoon? Liiallinen pakkohoitoon määrääminen on yksi suuri syy siihen että potilaat eivät halua hakeutua hoitoon ollenkaan. Kun pakkohoidon on kerran kokenut tekee ihan mitä vaan ettei siihen tilanteeseen joudu uudestaan. Annen omaiset sanoivat minulle että varo nyt sitten kun menet sinne sairaalaan ettei sinuakin laiteta pakkohoitoon. Sanoin että no se riski on tietenkin aina olemassa heh heh. Oikeasti niin ei naurata kyllä yhtään. Annen tilanteessa ylilääkäri oli päättänyt pakkohoidosta ilmeisesti ilman että olisi edes haastatellut potilasta. Tällä hetkellä tilanne on se että Anne viruu pakkohoidossa ja mieliala heittelee epätoivon ja toiveikkuuden välillä. Toivottavsti hän ei ajaudu tästä nyt psykoosiin, tai no, toisaalta, kaikki mikä ei tapa vahvistaa. Tunnen hänet sen verran hyvin että uskon että hän ponnahtaa sieltä kyllä vielä pystyyn. Täytyy vain jaksaa uskoa että kaikella on jokin tarkoitus ja että kaikki kääntyy parhaiten päin.

Tarina on täysin fiktiivinen. Vitsi, vitsi. Kunpa olisikin.

10 kommenttia:

  1. Sellainen se systeemi on. Itsekin vietin vuoden sairaalassa pakkohoidossa. Ei paljon auta taistella sitä vastaan. Pakkohoito on aivan kamalaa, tapa nujertaa toinen ihminen.

    VastaaPoista
  2. Jep, muutosta tuohon pitää saada. Se on välttämätöntä. Nostan hattua Sinulle, kun toimit tukihenkilönä.

    Pakkohoitoon voi joutua kuka tahansa, tästä on olemassa tutkimuskin. Kolme psykologia halusivat testata käytännön, heille kehitettiin uusi identiteetti ja tarina. Kaikille tehtiin MT1-lähete ja jokainen psykologi joutui pakkohoitoon.

    Tämä on mielivaltaa, ei muuta. Ylilääkärit ovat hallinnollisia johtajia, niin se pitäisi olla - sillä he aiheuttavat turhaa kärsimystä asiakkaille. Pakkohoidossa asiakas maksaa pakolla hoitajien/lääkärien palkkaa; heidän asumistaan ja autojaan, heidän elämäänsä. Lääkäreillä pitäisi olla sponsoripaidat, joiden kauluksessa olisi lääkkeet joille ovat sielunsa myyneet. Kenties tuolloin omatunto hieman tarkentaisi mihin sitoutuu ja mistä kannattaa jäädä pois.

    Haloo, tämä on huutava vääryys yhteiskunnassamme joka on "maailman paras". 'Hyvin' se ei kuitekaan ole, kuten olemme saaneet kirjoituksestasi lukea. Kiitos että olet!

    VastaaPoista
  3. Tsemppiä, Hyvä kun kirjoitit. Vallan käyttö on kaikkiin ihmisiin siäänrakennettu geneettinen tarve,
    Itse olen 50 vuotta seurannut sairaalamaailman vallankäyttöä.
    Käytäntöä on erittäin vaikea näillä resursseilla saada muutettua. Kun psykiatrisia sairaaloita alas ajettiin piti avohoitoa lisätä, Rahat menivät muualle.
    Nyt on onneksi saatu laki, että Kelan tulee aina kustantaa psykoterapia. Aikaisemmin kustansi vain jos oli rahaa.
    Parempaa jatkoa.

    VastaaPoista
  4. Tuo sähköpostiosoite ei toimi?
    Katso:
    http://muutoksenblogi.blogspot.com

    VastaaPoista
  5. http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/109203-oikeusasiamies-moittii-sairaalan-potilas-joutui-ulostamaan-lattialle

    VastaaPoista
  6. Minä kyllä uskon, että pakkohoito voi olla tarpeen hyvinkin ennen jo kuin ollaan niin kuutamolla, ettei todellakaan tajua mistään mitään. Välillä tuntuu, että joku joutuu hoitoon tosi helposti ja toiset ei pääse vaikka olis tarve, ikävä kyllä.
    Evertson: Itse asiassa eihän se nytkään ihan automaattisesti tule, sillä lääkärin lausunto tarvitaan. (Siis terapia)

    VastaaPoista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  8. Tajuan, että se on totta mitä kirjoitat ja silti olen järkyttynyt. Lähinnä siitä mielivallasta. Anteeksiantamatonta varmaan kun sanon, että sellaiset ylilääkärit pitäisi itsensä laittaa pakkohoitoon. ;)

    VastaaPoista
  9. "Olin itse eristyksessä 17-vuotiaana, paniikissa ja pakokauhussa, sillä minua oli jo kolmatta päivää yritetty tappaa. Minuun oli pistetty tappavia myrkkyinjektioita, ja happikin oli minulta otettu pois...."

    ootko tossa osassa kirjotusta tosissasi? hetken harkitsin jo koittaa käydä psykoosi läpi ilman lääkitystä, mutta kun luin ton nii aloin epäröimään...

    VastaaPoista
  10. Psykoottisessa tilassani luulin että lääkeinjektiot olivat myrkkypistoksia ja että eristysselli oli jonkinlainen kaasukammiontyyppinen jossa ihminen voidaan tappaa poistamalla happi. Todellisuudessa se oli ihan tavanmukaista psykiatrista hoitoa sairaalassa.

    VastaaPoista